You are currently browsing lumotut’s articles.
Teksti: Teemu Tuovinen, pienvesikoordinaattori
Perhonjoen alaosalla virtaa pieni mielenkiintoinen puro Kaustisten suunnalta Kainon kohdalla jokeen. (ks. kartta)
Purossa ei ole lainkaan nousuesteitä, vaikka Perhonjokea on rakennettu voimakkaasti. Viitavesibäckenin nimellä kulkeva puro laskee voimala-alueen alapuolella Perhonjokeen, ja siten kalojen kulkuyhteys on säilynyt vapaana voimalaitosrakentamisesta huolimatta. Puron vedenlaatu on ajoittain ehkä hieman kyseenalainen, ja monin paikoin vesi on voimakkaan rautapitoista. Pienestä purosta on silti saatu vuosikymmenten aikana harvakseltaan taimenhavaintoja.
Puro on voimakkaasti muuttunut. Sitä on perattu ja valuma-aluetta on ojitettu voimallisesti vuosikymmenten saatossa. Rakenteellisesti puro on hieno ja maisematkin ovat varsin kauniit. Onpahan alueella asuttu kivikauden ajoista lähtien.
Kotikylän puro takaisin taimenille
Voimakkaasti muuttuneesta purosta on tarkoitus tehdä jälleen taimenten elinaluetta, kertoo Viitavedeltä kotoisin oleva biologianopiskelija Mats Wilnner. Kiinnostus kotikylän puroon syttyi taannoin, ja monien suunnitelmien ja yhteydenottojen jälkeen kunnostusporukka alkoi olla koossa.
Viitavesibäckenin kunnostushanke huokuu vanhaa kylähenkeä – työssä on mukana pääosin kyläläisiä ja alueen maanomistajia. Yhteishenki on hyvä ja kiinnostus puron kunnostamiseen kova.
Vanha ränni on poissa
Viitavesibäcken on aikanaan perattu uuteen paikkaan ja puron pohjasta on tehty tuolloin monin paikoin todella kivikkoinen.
Isännät uurastivat purolla pari päivää – navettatöiden välissä. Osa oli mukana koneilla, osa lapioiden kanssa. Kunnostustalkoissa koko koski järjesteltiin uudelleen, kutusoraikko otettiin pohjalta esille ja koskeen lisättiin soraikkoa.
Ennen suora ja kivinen koski virtaa nyt mutkaisena ja monimuotoisena purona. Purossa on monia pieniä kivikynnyksiä, suojakivikoita, syvännepoteroita ja paljon kutusoraikkoja, eikä vanhasta ”rännistä” ole merkkiäkään jäljellä. Purossa oleva koski oli paikalla poikkeuksellisen voimakas, joten nyt siellä on kalaväyläkin kalojen kulkua helpottamassa. Kunnostustoimenpiteet toivottavasti auttavat taimenta viihtymään koskessa myös kutuaikana.
Purokunnostuksen lisäksi ajatuksena on saada lisättyä kyläläisten virkistysmahdollisuuksia luontopolun keinoin. Puron varteen on tarkoitus tehdä vielä kota tai laavu sekä kävelypolku, jolta voi pistäytyä ihastelemassa puroa.
Yhteistyössä on voimaa
Mats Willner ja isännät kunnostivat talkooviikonlopun 14.–15.8. aikana reilut 100 metriä puron koskialuetta. Yhteistyö on valttia myös Luonnonsuojeluliiton Puroista syntyy virta -hankkeessa. Matsin projekti saa neuvontaa ja käytännön työapua Luonnonsuojeluliitolta mennen tullen.
Mats Willnerin kunnostuskohde on myös saanut pienoisen avustuksen Perhonjokirahastolta. Seuraavaa kunnostuskohdetta mietitään jo, tuumaa Mats.
Puroista syntyy virta -hanke nostaa esiin keinoja ja tapoja toimia pienvesien hyväksi. Hanke ottaa myös kantaa pienvesien tilaa heikentäviin toimiin rakentavalla ja ratkaisuja etsivällä tavalla.
Hankkeessa kunnostetaan useita pienvesikohteita. Kunnostustoimet keskittyvät lähinnä Pohjois-Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan raja-alueille.
Hankkeessa tehdään mittavia kunnostusprojekteja Karvianjoen ja Isojoki-Lapväärtinjoen alueiden pienvesillä, sekä ollaan mukana alkuperäisten kalakalakantojen suojelutyössä ja apuna kannan säilymisen eteen tehtävissä toimissa.
Jokiravun menestyminen nykymaailmassa on vaakalaudalla. Tämä vuosituhansia muuttumattomana ollut alkukantainen laji ei tahdo kestää ihmistoimintojen vaikutuksia. Erityisen hankalaksi jokirapujen olon tekee täplärapujen istutus samoille vesialueille. Jo entisestään vaikeat elinolot ja uuden kilpailevan vahvemman lajin tuominen alueelle ovat monasti kuolinisku jokiravulle. Kun kaiken lisäksi täplärapu on paremmin rutonkestävä, ei jokiravulle jää selviytymismahdollisuuksia.
Elinympäristöjen tuhoutuminen ja vedenlaadun heikkeneminen ovat jokiravun suurimmat uhat. Erityisesti jokialueet ovat muuttuneet hurjasti vuosikymmenten aikana perkausten ja voimataloushankkeiden myötä. Rapu on kovien pohjien laji ja kärsii liettymisestä erittäin paljon. Kiintoaines tukkii piilopaikat ja tekee ravinnonsaannista vaikeaa. Rapu ei juurikaan vaella, joten elinpaikka on läpi elämän pienellä alueella.
Massatuhojen rapurutto
Massatuhoja aiheuttava rapurutto on tuttu vieras koko maassa. Läntisessä Suomessa se on edennyt voimakkaasti vuosien aikana. Puroista syntyy virta -hankealueellakin rutto on vieraillut ensin vuonna 2006 Kyrönjoen latvoilla, ja 2007 ja 2008 Karvianjoen yläosalla. Kestää taas ainakin pari vuosikymmentä, ennen kuin rapukanta palautuu ennalleen.
Rapuruton laukeamiseen on useita syitä. Yhtenä yleisenä syynä pidetään likaisia rapupyydyksiä, mutta se on vain osa totuutta.
Rapuruttoa on vesistössä aina. Yleensä se puhkeaa epidemiaksi silloin, kun rapukanta vahvistuu voimakkaasti ja kanta on tiheä. Tällöin tauti pääsee leviämään nopeasti ja tuho huomataan hyvin, kun ravustus on aktiivista. Samalla myös pyydykset altistuvat taudille ja rutto leviää varmasti huolimattomalla käytöllä edelleen muualle.
Rapurutto on sienitauti, jota ravustajien lisäksi levittävät myös kalamiehet varusteidensa mukana. Pieniä matkoja tauti leviää myös kalojen ja eläinten mukana. Myös kalaistutusten voidaan katsoa olevan riski, sillä tankkiauton mukana tulee vierasta vettä toiseen vesistöön.
Myös elinympäristötekijät altistavat rapuruttoon. Rapujen elinympäristö ei ole enää juuri missään optimaalinen, vaan se on muuttunut ratkaisevasti vuosikymmenten aikana. Vedenlaadun muutokset ja vaihtelu, piilopaikkojen puute ja vieraslajit aiheuttavat ravuille stressiä, jonka seurauksena erilaiset raputaudit voivat laueta herkemmin.
Pyydä rapuja, torju rapuruttoa!
Rapuruton torjumiseksi on keinoja. Jokaisen tulisi aina huolehtia, että vesistöstä toiseen ei viedä varusteita tai veneitä niin, etteivät ne ole vähintään kuivaneet huolellisesti välillä. Esimerkiksi jopa kanootti tai kumisaappaat voivat levittää rapuruttoa. Varsinaiset kalastus- ja ravustusvälineet on syytä desinfioida aika ajoin vaikka saunottamalla.
Yksi merkittävä rapuruton estämistoimenpide on aktiivinen ravustaminen. Mikäli rapuja on runsaasti, niitä pitäisi pyytää mahdollisimman paljon. Rapukanta ei hyvästä joesta tai järvestä pyytämällä lopu. Kannan ylitiheäksi pääseminen on aina riski rapuruton leviämiselle. Oikein järjestettynä ravustus on turvallista rapukannoille suurillakin pyydysmäärillä. Kalastuskuntien ja ravustajien tulisi huolehtia siitä, että pyynnissä käytetään vain samalla paikalla käytettäviä pyydyksiä ja vieraille tulijoille olisi mahdollisuus vuokrata tarvittavat pyydykset. Näin estetään tautiriskiä. Myös tehostettu valvonta estää salaravustusta, joka on erityisesti jokialueiden ongelma.
Sano ei täpläravulle
Täplärapuistutusten hyväksyminen jokirapujen elinalueille ei ole ratkaisu. Jokirapu kuuluu Suomen luontoon, eikä sitä pidä syrjäyttää vierasperäisellä lajilla. Taloudellisestikin jokirapu on paljon täplärapua arvokkaampi pyyntilaji, lajin luontoarvosta puhumattakaan.
Täplärapuvyöhyke kuitenkin siirtyy koko ajan pohjoisemmaksi, koska ihmiset siirtoistuttavat rapuja omin päin. Rapuistutus on aina luvanvaraista ja se vaatii aina vesialueen omistajan ja ELY-keskuksen kalatalousryhmän luvan. Rapuja saa siirtää ilman lupaa vain saman vesistönosan sisällä. Valitettavan usein luvattomia istutuksia tehdään kielloista tietoisesti, jopa kalastuskuntien väen hiljaisella hyväksynnällä. Rapuistutusten valvonta on hankalaa ja asenteet paikoin täpläravun puolella.
Olemmeko siis menettämässä eteläisen Suomen luonnosta jokiravun lopullisesti?
Ajatusta pohti Suomen luonnonsuojeluliiton pienvesikoordinaattori Teemu Tuovinen ja heittää kaikille rapuasioista kiinnostuneille haasteen turvata jokirapukanta tulevienkin sukupolvien iloksi.
Teksti: Aaro Tiainen
Saimaa on oivallinen esimerkki siitä, missä tiivistyy luonnon hienous niin sen kauneudessa kuin sen ylläpitämän elämän monimuotoisuudessakin. Ajattelemme myös lähes poikkeuksetta, usein aikaan ja paikkaan sidotusti, mitä hyvää Saimaa meille on tuonut. Harvoin kuitenkaan ajattelemme asiaa tuota pidemmälle, ja kuvamme Saimaasta muodostuukin yleensä vain siihen heittämämme valon varjoista. Tällöin myös Saimaan arvoa määritellään pitkälti omien, paikoin hetkellisten, intressiemme pohjalta. Koska emme ole eläimiä, nämä intressitkään eivät aina ole sopusoinnussa luonnon kanssa. Ihminen kykenee siis turmelemaan luontoa. Tätä kutsutaan myös vastuuksi ja moraaliseksi valmiudeksi. Emme voi enää perustella luonnon monimuotoisuuden häviämistä vain luonnonvalinnalla, koska tapahtumaketjuun on tullut mukaan luonnollisia halujaan tietoisesti säätelevä ihminen. Miten meidän sitten pitäisi toimia oikeita arvoja seuraten?
Tavallisesti jonkin asian arvo määritellään sillä, miten se tuottaa meille jotain hyvää. Itseisarvona tässä on kuitenkin vain itse mielihyvä. Tavoiteltavan kohteen arvo muodostuu näin ollen kohteen tavoittelemisen perusteella, jolloin sillä on vain välinearvo. Tästä huolimatta kohteellakin, esimerkiksi Saimaalla, voi olla silti itseisarvo. Se syntyy velvollisuudestamme asettaa kohde päämääräksi. Kohteen itseisarvo muodostuu yksinkertaisesti kunnioituksestamme, ei pelkästään kohdetta kohtaan, vaan myös kunnioituksesta itse yleispätevää päämäärän lakia kohtaan sen itsensä takia ajattomalla tasolla. Tämän puolestaan pitäisi olla ehtona ainakin asian eettisessä mielessä jokaista tavoitetta, kuten luonnonsuojelua kohtaan ja siihen liittyvää toimintaa punnittaessa, samoin kun sovelletaan filosofi Immanuel Kantin velvollisuuseettistä teoriaa. Yksinkertaisemmin sanottuna pelkästään teon periaatteellisen oikeellisuuden pitäisi siis universaalein perustein yksistään riittää motivoimaan oikeaa valintaa tehdessä.
Miksi meidän tulisi sitten asettaa Saimaa ja muukin luonto päämääräksi? Me emme ole vastuussa siitä, että olemme olemassa, mutta luonto on. Tämä riittää ainakin minusta perusteluksi. Me olemme ikään kuin yksi luonnon päämääristä, jonka velvollisuutena on osoittaa tuo päämäärä vastavuoroisesti. Viime kädessä meillä ei ole edes vaihtoehtoakaan elää vastoin luonnon ehtoja ja sen lakeja. Näin ollen kehitys ja muu toiminta pitäisi suunnata luontoa päämääränä käyttäen. Esimerkiksi ajankohtaisessa matkailuun liittyvässä keskustelussa myös näkökulma Saimaasta itsestään tulisi juuri tällä tavalla ottaa huomioon.
Meidän on toimittava oikein siinä määrin kuin voimme itse asiaan tietoisesti vaikuttaa. Tästä seuraa, että vain pelkät hyväntahtoiset ajatukset eivät riitä. Niistä voi olla myös jopa haittaa silloin, kun niistä tulee keino torjua olotilaltaan pahoja ajatuksia, joiden tiedollista sisältöä ei voida valita. Tällöin ne eivät ole meidän vastuullamme ja kuuluvat siten moraalin ulkopuolelle. Moraalin mukaan on kuitenkin hankala toimia, jos kaventaa tietoisuuttaan näkemästä asioiden eri puolet. Joten moraalisen hyväntahtoisuuden lisäksi meillä tulee olla tietoa asioista, jotta voimme tehdä oikeita muutoksia pitkälläkin aikavälillä.
Saimaan ja muun luonnon voimme siis ottaa vastaan eettisesti oikein vain avoimen tietoisesti harkituilla teoilla. Jokainen yksilö voi teoillaan paikallistasolla vaikuttaa asiaan. Jos luulee, ettei yksilö voi vaikuttaa, niin miten silloin muutosta voidaan odottaa yksilöistä koostuvalta yhteisöltäkään. Henkilökohtaisella omantunnon teolla voi sitä paitsi ainakin varmistaa ansaitsevansa olemassaolonsa.
Aaro Tiainen, 17 v. lukiolainen Lappeenrannan Lyseon lukiosta
Teksti: Teemu Tuovinen, pienvesikoordinaattori
Eränkäyntiperinne lienee niitä ainoita jäänteitä ihmisen historiassa, joka on jatkunut vuosituhansia periaatteessa muuttumattomana. Metsästys on laji sinänsä, joka kaipaisi oman tarkastelunsa, mutta näin kesäisenä aikana perehdyttäkööt epätieteellisesti tutkimaan kalastuksen alkukantaisuutta ja sen merkitystä nykyihmiselle.
Historia toistaa itseään
Muinoin luolamies saattoi pyydystää kalansa katiskan esiasteella, puurisuista kyhätyllä satimella, saattoipa hän kalansa myös keihästääkin, kuten jousiampuja tai harppuunamies nykypäivänä. Joskus paljon myöhemmin alettiin tehdä ties mistä kuidunpätkistä siiman tapaista korviketta, jossa puinen, terävä väkänen ajoi koukun asemaa. Kaiketi käytettiin matoakin syöttinä. Jos kalaa ei tullut, todennäköisesti syötti kelpasi kalamiehellekin suupalaksi.
Silloin kalastus poikkesi nykyisestä vain siinä, että kalaa pyydettiin henkensä pitimeksi. Lähestulkoon kaikki pyyntimenetelmätkin ovat jo tuttuja ammoisilta ajoilta, nykyään ne ovat vain jalostettuja ja muutettu kaupalliseen muotoon, jolla kalastusvälinebisnes tahkoaa miljardeja ympäri maailman.
Pallit pataan
Vaikka nykyisin kalamies tai -nainen vannoo, ettei saaliilla ole merkitystä, on täysin tyhjä reissu kuitenkin eräänlainen pienoinen pettymys, osoitus luonnon yliotteesta eränkävijää kohtaan. Huomattavaa kuitenkin on se, että kalaa nimen omaan pyydetään ja saadaan, sitä ei oteta tai haeta. Tämä lienee jonkinlainen jäänne kalavesien kunnioitusta kohtaan, Ahti valtakunnassaan on ikiajat päättänyt kenelle saalista kulloinkin annetaan. Myös silloin, kun Ahti on höltynyt jakamaan saalista runsain mitoin, tulee ottaa vain se, mikä on tarpeeseen. Hyvin epäselväksi jäänee tässä pohdinnassa myös se, että lähteekö nykyihminen pyytämään kalaa ja hakemaan luonnon rauhaa vai vetäytyykö alkukantainen mies vain omaan luolaansa hakeutuessaan kalavesien ääreen. On se ainakin kohtalaisen hyväksyttävä tapa päästä irti arjesta ja pois hellapoliisin käskyn alta.
Suhtautuminen kalastukseen
Kuten jo aikaisemmin mainittiin, oli kalastus entisaikoina lähinnä ruoanhankintaa ja elinehto. Takavuosikymmeninä kalastuksen arvostus sitten laski lähinnä agraarikulttuurien noustessa maaseudulla suureen arvostukseen. Siitä lienee jäänteenä pilkallisiakin lausahduksia kalamiehiä kohtaan; ”Joka kesät onkii, talvella se tyhjää tonkii”, on varsin selkeä mielipide kalamiehelle. Kovan takanahan se elannon hankinta oli, jos riistalla ja kalalla mieli itsensä elättää. Eipä heitä voinut eliittikansalaisina pitää, mutta oman elämänsä herroina ja varsinaisina selviytyjinä joka tapauksessa.
Turismia ja elitismiä
Mutta nykypäivänä sitten mennäänkin selviytymään luontoon isolla rahalla ja pärjäämään alkukantaisissa oloissa oikein tv-kameroiden kera, kisaillaan siitä, että kenen geeneissä alkukantaiset ominaisuudet ovat parhaiten säilyneet. Ja samoin eliittiluokan herrat lentävät helikopterein jatkamaan tätä pyytömiesten perinnettä asumattomien taipaleiden taakse. Paljon ei ihminen ole vuosituhansien aikana muuttunut sisäisesti, keinovalikoimaa ja apuvälineitä on vain kehitetty entistä enempi.
Ravinnonhankinnasta on tullut monipuolinen harrastus, jonka budjetissa ei ole mitään takarajaa. Ainahan kalastus on ollut jonkinlainen elinkeino, mutta nykyisin kalastaja elättääkin palveluntarjoajia, ollessaan itse varsinainen pyyntikohde. Osat ovat vaihtuneet melko selkeästi perinteisestä kalanmyynnistä elämysten myyntiin. Näin lehmän lypsäjästä onkin tullut lypsettävä.
Saaliin kato
Kalansaannin varmuus ei liene välineteollisuuden massiivisesta kasvusta ja pyyntimenetelmien tehostumisesta huolimatta juurikaan kasvanut, pikemminkin päinvastoin. Kalavesien huono tila ja istutuskalojen varassa olevan keinotodellisuuden ylläpito ruokkivat vain mielikuvaa siitä, että kaikki olisi hyvin. Kyllä jäisi nykyihmiseltä saalis saamatta, jos välineinä olisi puinen koukku, hiuksista punottu siima ja pihlajainen vapa kaarnanpalan toimiessa korkkina.
Syynä saattaa tietenkin olla lähes yksinomaan se, että muinoin kalaa oli saatavana runsain määrin, vesien ollessa täydellisessä luonnontilassa. Kyllähän monien kalamiesten kuulee puhuvan, että vielä 50 vuotta sitten kaikki oli aivan toisin, kalaa riitti laintikoukuilla pyydettäväksi mielin määrin. Ojitusvimman ja maankuivatuksen nähtiin tuhoavan kyllä kalasto, mutta silloin se ei merkinnyt mitään. Jäljelle jäivät vain vanhojen ukkojen haikeat mielet ja sukupolvelta toiselle jatkuva eränkäyntiperinne olosuhteista huolimatta.
Toiveikkuutta ilmassa
Silti jokaisena kesänä, lähes joka toinen kansalainen kalastaa, onkii, laittaa katiskan järveen tai käy heittämässä uistinta. Jokaisella on tavoitteensa ja unelmansa. Yksi haluaa viimeistään tänä vuonna päästä kymppikerhoon hauella tai jopa lohella. Toiselle kesän täyttymys on halsteriin laitettavat onkiahvenet omalta laiturilta pyydettynä.
Vaikka meistä lähes jokainen on yhteiskunnan talutusnuorassa, elinkeinoelämän pallo jalassa jarruttaen sidottuna työnsä ääreen, alkukantaisen erämiehen mieli ja geenit ohjaavat meitä täysin toisella tavoin. Kunpa kesäloma ei tänä vuonna loppuisikaan ja voisi loputtomiin kalastella jokivarsilla, herätä kuusenperseestä tiltaltin lauluun ja elää kuin oikea erämies, tätähän me jokainen kalamies haluamme.
Teemu Tuovinen, pienvesikoordinaattori
Puroista syntyy virta -hanke nostaa esiin keinoja ja tapoja toimia pienvesien hyväksi. Hanke ottaa myös kantaa pienvesien tilaa heikentäviin toimiin rakentavalla ja ratkaisuja etsivällä tavalla.
Hankkeessa kunnostetaan useita pienvesikohteita. Kunnostustoimet keskittyvät lähinnä Pohjois-Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan raja-alueille.
Hankkeessa tehdään mittavia kunnostusprojekteja Karvianjoen ja Isojoki-Lapväärtinjoen alueiden pienvesillä, sekä ollaan mukana alkuperäisten kalakalakantojen suojelutyössä ja apuna kannan säilymisen eteen tehtävissä toimissa.
Teksti: Kaarina Tiainen, Luonnonsuojeluliiton saimaannorppakoordinaattori
Suomi sai hiljattain huomautuksen EU:n komissiolta riittämättömästä saimaannorpan suojelusta. Etelä-Savon maakuntajohtaja Matti Viialaisen mielestä huomautus oli ammattitaitoinen tilaustyö, jonka takana olivat Metsähallitus, Suomen luonnonsuojeluliitto ja kaksi europarlamentaarikkoa (Itä-Savo 9.5.2010).
Viialaisen kirjoituksessa olleiden järjettömien ja mielikuvituksellisten väitteiden lomassa nousi esiin taas se Etelä-Savossa vallitseva tilanne, jossa epäluottamus, oman edun tavoittelu ja suoranainen vääristely ja valehtelu peittävät alleen varsinaisen tavoitteen: saimaannorpan pelastamisen.
On häpeällistä, miten maakuntajohtaja jaksaa ja viitsii jatkuvasti haukkua kansainvälisestikin arvostettuja saimaannorpan tutkijoita, joiden työ on tunnustettu kautta linjan luotettavaksi. Esimerkiksi niin maa- ja metsätalousministeriön kuin ympäristöministeriönkin saimaannorpansuojelutyöryhmätyössä tutkijoiden tulokset on yksimielisesti todettu parhaiksi mahdollisiksi, ja niiden pohjalta suojelupäätökset on tehtävä. Myös ympäristöministeri Paula Lehtomäki ilmoitti Savonlinnan vierailullaan 6.5. luottavansa tutkijoiden työhön.
Saimaannorppa on äärimmäisen uhanalainen. Tutkimustulosten ja kannanarviointien perusteella kanta on ollut laskusuunnassa jo useamman vuoden, ja suurimpana syynä on kalanpyydyskuolleisuus. Viime talvi oli erittäin hyvä saimaannorpan pesinnän kannalta, ja se näkyi pesälaskentatuloksissa. On kuitenkin selvää, että samanlaisia talvia ei tule joka vuosi. Yhden talven hyvä poikastuotto ei vielä pelasta saimaannorppaa. Väitteet kasvussa olevasta norppakannasta tai siitä, että norpan suojelu on ratkaistu, ovat ennenaikaisia eivätkä perustu mihinkään kannanarviointeihin.
Kalastusrajoitussopimusten määrä on merkittävästi lisääntynyt, ja se varmasti näkyy siinä, että verkkokuolemia ei tule niin paljon kuin ennen. Mutta sopimusalueissa on edelleen aukkoja, alue on liian suppea ja verkkokuolemia tapahtuu muinakin aikoina kuin huhti-kesäkuussa. Sen vuoksi norppien verkkokalastuskuolemat vähenevät korkeintaan noin 40 %, mikä tarkoittaa sitä, että yhä edelleen sallitaan yli 10 norpan kuoleminen kalastajien verkkoon. Äärimmäisen uhanalaisen eläimen kyseessä ollessa, yhdistettynä muihin riskitekijöihin, se on liikaa. Näillä näkymin suotuisan suojelun taso ja välitavoite 400 norppaa vuoteen 2020 ei ole mahdollista.
Sivusaaliskuolleisuutta ei siis ole nykyisillä suojelutoimilla saatu loppumaan ja tämä on pääasiallinen syy, miksi EU on antanut huomautuksen Suomelle. Se tieto ei ole mitenkään väärä tai vanhentunut. Suomi toimii vastoin EU:n luontodirektiiviä eikä se selittelemällä muuksi muutu.
Saimaannorpan ainoa vihollinen on ihminen. Viimeiset reilu sata vuotta aivan viime vuosiin saakka ovat osoittaneet, että ihminen ei ole elänyt Saimaan rannoilla niin, että saimaannorpalla olisi mahdollisuudet elää ja lisääntyä häiriöttä ikiaikaisilla kotivesillään. Sen vuoksi on vastuutonta väittää, että kaikenlainen lisähäiriö, jota rannoille ja vesille jatkuvasti suunnitellaan, ei haittaisi norppaa. Ihminen toki mahtuu myös Saimaalle, mutta saimaannorpan ahdinko on osoittanut, että nykymenolla raja on jo ainakin paikoin ylitetty. Saimaannorppa ei pärjää kilpailussa ihmistä vastaan vaan on erittäin suuressa vaarassa kuolla sukupuuttoon.
Yhteiskunnassa monia asioita ohjataan lainsäädännöllä, ei asetuksessa sen kummallisemmasta asiasta ole kyse. Ihminen ei vain vapaaehtoisesti aina toimi yhteiskunnan eikä varsinkaan luonnon kannalta edullisimmalla tavalla. Yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan porkkanoiden lisäksi myös keppiä. Saimaannorpan säilyminen tuleville sukupolville jos mikä on juuri tällainen tavoite.
Verkkokalastus ei ole missään muualla Euroopassa kaiken kansan harrastusmuoto. Erilaisia pyyntivälinerajoituksia on iän kaiken käytetty mm. kalakantojen suojelukeinona. Metsästystäkin säädellään tarkasti – ei maanomistaja voi omalla maallaan metsästää milloin vain ja miten vain. Kukaan ei ole siis takavarikoimassa keneltäkään omaisuutta. Saimaannorpan suojelua on yksinkertaisesti tehostettava kaikilla tavoin varovaisuusperiaatetta noudattaen.
Kaarina Tiainen, saimaannorppakoordinaattori
Teksti: Teemu Tuovinen, pienvesikoordinaattori
Keijo Seppälä kiinnittää koskikaran pesälaatikkoa joen ylle kaartuvan kuusen runkoon
Isojoki-Lapväärtinjoen ja Karvianjoen alueella on ainakin talviaikana hyvät mahdollisuudet nähdä koskikaroja purojen sulapaikoilla. Laji kuitenkin pesii maassamme erittäin harvoin, sillä täällä ne vain talvehtivat ja muuttavat kevään tullen pohjoiseen pesimään, lähinnä Norjaan ja Venäjälle.
Koskikaroja koetetaan nyt saada pesimään talvehtimispaikoille, SLL:n Puroista syntyy virta -hankkeessa. Pääasiassa hanke keskittyy purojen ja pienvesien kalastoon liittyviin asioihin, kuten kalojen elinympäristökunnostuksiin. Purojen lähiluontoa huomioidaan kuitenkin aina tarpeen mukaan ja koskikara on yksi erittäin sovelias laji, joka tarvitsee tukitoimia pesintämahdollisuuksien lisäämiseksi. Koska pesintä täällä on täysin mahdollista eikä muuttomatkoille ole mitään pakottavaa syytä, lajin elinedellytykset paranevat kun raskasta ja vaarallista muuttomatkaa ei ole pakko tehdä.
Pesäpaikoista puutetta
Yhtenä puutteena pesinnän suhteen on yksinkertaisesti pesäpaikkojen puute. Ongelmaa koetetaan korjata rakentamalla useita pesälaatikoita, jotka sijoitetaan veden ääreen kuten siltojen rakenteisiin. Pesälaatikoiden käytöstä on maassamme kokemuksia ja pesinnän saaminen ”pönttöjen” avulla on mahdollista. Hyvän pesäpaikan edellytyksenä on lisäksi hyvälaatuinen ja matala virtaava vesi, joka takaa hyönteisravintoa riittävästi.
Pesälaatikoita tullaan laittamaan muutamia helposti tarkkailtaviin paikkoihin, kuten pienten siltojen alle. Mahdollinen pesintä voi tulla vasta ensi keväänä, koska karat ovat jo lähteneet muuttomatkalle pohjoiseen. Kohteita tullaan seuraamaan vuosittain lintuharrastajien toimesta ja mahdollisista pesinnöistä raportoidaan.
Ensimmäiset pöntöt jo paikallaan
Hankkeen pääalueen, Karvianjoen ja sen latvahaarojen koskialueille on aloitettu laittamaan pesälaatikoita koskikaroille. Kevättalven kartoituskäyntien perusteella on valittu paikkoja joihin pesäaihioita laitettiin ja työ jatkuu vielä tulevana keväänä. Kesän alkuun mennessä sopivia pönttöpaikkoja pitäisi olla laitettuna 15-20 kpl hankkeen toiminta-alueelle. Lisää pönttöjä nikkaroidaan lähiaikoina ja riennetään jälleen maastoon laitamaan niitä paikalleen. Kohteet ovat pääasiassa helposti tavoitettavia paikkoja kuten siltojen aluset tai rannalta veteen kaartuvia isohkoja puita. Tärkeää on, että pesä on veden päällä siten, että poikaset pääsevät tarvittaessa hyppäämään suoraan veteen.
Teemu Tuovinen, pienvesikoordinaattori
Teksti: Norppalähettiläät Anni Rautio ja Laura Kettunen
Norppalähettiläänä kuulee mielenkiintoisia ja erikoisiakin kysymyksiä. Tähän asti olemme vierailleet yli 30 koululla Etelä-Savon alueella ja esityksen on kuullut noin 1300 alakoulun oppilasta. Kohteena ovat olleet erityisesti kolmasluokkalaiset, mutta kuulijakunta on vaihdellut päiväkoti-ikäisistä aina kuudesluokkalaisiin.
Innostunut vastaanotto ja yllättäviä kysymyksiä
Vastaanotto on ollut positiivinen ja lapset ovat olleet innostuneita aiheesta. Oppitunnin mittaisen esityksen aikana käydään läpi tietoa itse eläimestä ja sen elintavoista sekä uhanalaisuudesta, suojelusta ja tutkimuksesta.
Olemme yrittäneet koota paketin, josta lapset saavat sekä tietoa että elämyksiä kuva- ja äänimateriaalin avulla. Erityisesti saimaannorppien vedenalainen elämä on kiinnostanut lapsia. Esityksessä on monelle uutta tietoa vedenalaisesta maailmasta, kuten saimaannorpan ääntelystä ja nukkumistavasta vedessä.
Pyrimme siihen, että oppilaat saavat itse osallistua mahdollisimman paljon esityksen kulkuun. Keskustelua syntyykin usein ja lasten kysymykset ovat mitä moninaisimpia. Muun muassa seuraavia kysymyksiä esitetään meille usein:
“Miten norppa nielee ahvenen selkäevän piikeistä huolimatta? Miten nopeasti norppa ui? Miten kuutti osaa nousta hengittämään juuri hengitysavannon kohdalle nukkuessaan vedessä? Mihin norppa kakkaa? Missähän minä voisin nähdä saimaannorpan? Onko totta, että kuutteja hukkuu verkkoihin?”
Välillä mekin joudumme pohtimaan kysymyksiä yksissä tuumin. Lasten kysymysten myötä esitys on joka kerta erilainen, mutta aina kuulijoidensa näköinen. Kysymysten lisäksi oppilailla on omia näkemyksiä norpasta ja sen elintavoista.
“Iso haukihan voi syödä kuutin! Onpa tuo saimaannorppa lihava! Kuutti kuulostaa ihan koiranpennulta! Kyllä ne verkot on aika huono juttu, pitääpä miettiä sitä katiskaa.”
Mukana on suuri määrä norppamateriaalia, kuten oikean kokoiset pehmosaimaannorppaemo ja kuutti ja pesän pienoismalli, kulkevat mukana auton takapenkillä. Tunnin lopuksi lapset pääsevät omakätisesti tutustumaan pehmonorpan mittoihin ja muihin tuntomerkkeihin, sekä pesän pienoismalliin. Neulaa ja lankaakin on tarvittu ensiavuksi pehmonorpille.
Tuleeko projektille jatkoa?
Kouluilta on tullut positiivista palautetta ja mielenkiintoa saimaannorppaa kohtaan on selvästi paljon. Monissa kouluissa aiheeseen on perehdytty jo ennakolta. Toivottavasti projektille saadaan jatkuvuutta myös ensi vuoden jälkeen.
Tietoa saimaannorpasta olisi hyvä viedä laajemmaltikin suomen koululaisille. Ovathan Saimaalle mökkeilemään saapuvat lomalaiset kotoisin joka puolelta Suomea. Kevät on ollut meille antoisa ja kiitos siitä kuuluu koulujen opettajille ja oppilaille.
Anni Rautio ja Laura Kettunen
Teksti: Teemu Tuovinen, Luonnonsuojeluliiton pienvesikoordinaattori
Tulevan kesän aikana Luonnonsuojeluliiton Puroista syntyy virta -hankeessa tutkitaan mm. Karvianjoen lähteiden hyönteislajistoa. Valituilla tutkimuskohteilla aloitetaan toukokuun alussa koko kesän jatkuva seuranta, jonka avulla saadaan hyvä kuva lähteiden hyönteislajistosta ja sammaleista.
Tutkimusalueet ovat laajoja lähteiköitä ja tutkittavaa aineistoa tulee runsaasti, joka määritetään sitten talven aikana. Lähteiden lajituntemus on vielä maassamme melko vähäistä, eikä pienvesien, kuten lähteiden eliöyhteisöistä tiedetä läheskään tarpeeksi.
Lähteet ovat erityisen tärkeitä elinympäristöjä useille eliöille, kuten sammalille ja selkärangattomille eläimille. Lähteiden hyönteisyhteisöjen koostumuksen ja monimuotoisuuden kannalta kohdekohteinen pienelinympäristöjen määrä ja laatu on ratkaisevaa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että sammaleiset tihkupinnat, karike ja sorapohja ylläpitävät erilaisia lajeja. Tihkupintojen ja muiden märkien, mutta ei kokonaan upoksissa olevien, alustojen merkitys on erityisen suuri mm. perhossääskille ja vaaksiaisille, joita yhdellä lähteiköllä voi elää useita kymmeniä lajeja. Näissä sääskiryhmissä lähdelajiston monimuotoisuus on suurimmillaan eteläisessä Suomessa.
Tihkupinnat ovat herkkiä menettämään ominaispiirteitään, mikäli pohjavedenpinnan tasossa tapahtuu muutoksia; vedenottaminen voi olla suonenisku tihkupintojen herkälle lajistolle. Lähdelajiston hahmottamisessa on tärkeää kokonaisvaltaisuus ja pitkien aikajänteiden ymmärtäminen. Eräiden lähdelajien populaatiot ovat sinnitelleet samalla kohteella tuhansia vuosia. Näiden populaatioiden selviytymisen kannalta ensiarvoisen tärkeää on ollut pohjaveden riittävyys poikkeuksellisen kuivinakin aikoina. Nämä lajit esiintyvät maamme parhailla pohjavesialueilla, jotka ovat muodostuneet jäätikkövirtojen lajiuttamasta maa-aineksesta.
On oletettavaa, että moreenimaiden lähteiltä monet harvinaisimmat lajit ovat hävinneet. Lähdelajiston poikkeuksellisten erityispiirteiden pitäisi painaa paljon vaakakupissa, kun pohditaan pohjavesihankkeiden ympäristövaikutuksia. Kestävä pohjaveden käyttäminen ei saa uhata lähteiden pienelinympäristöjen laatua eikä niistä riippuvien lajien häkellyttävää kirjoa.
Teksti: Ilpo Kuronen, Suomen luonnonsuojeluliiton luonnonsuojelupäällikkö. Julkaistu Luonnonsuojelijassa 2/2010.
Ministeri Vapaavuori kirjoitti HS:n sunnuntaidebatissaan (14.2.): ”Suomessa modernisointitavoitteista ei ole tietoakaan, kun keskustan varapuheenjohtaja Antti Rantakangas esitti syksyllä ympäristöministeriön sekä maa- ja metsätalousministeriön yhdistämistä. Maailmalla tällainen luonnonvaraministeriön malli on tiettävästi omaksuttu vain Venäjällä.”
Ministeri Vapaavuori ehdottaa sen sijaan ilmasto- ja energiaministeriötä, jossa on kaksi ministerisalkkua, toinen ilmasto- ja energia-asioissa ja toinen luonto- ja ympäristöasioissa. Uuteen ministeriöön siirrettäisiin liikenneasiat liikenne- ja viestintäministeriöstä ja energia-asiat työ- ja elinkeinoministeriöstä (TEM).
Jatketaanpa palikkaleikkiä maa- ja metsätalousministeriöön (MMM).
Lakkautetaan ensin koko ministeriö.
Maa- ja metsätalousministeriö on ollut keskeisessä roolissa luonnon taloudellisessa hyötykäytössä. Politiikka on ollut agraarista uusliberalismia, häikäilemätöntä luonnon- ja luonnonvarojen hyväksikäyttöä.
Jäljet näkyvät Suomen luonnossa. Monimuotoisuus rapautuu – luontotyyppien ja lajien uhanalaisuusaste on huolestuttava, jokien ja rannikkovesien tila ei parane, maisema yksipuolistuu ja viimeiset näytteet alkuperäisestä suoluonnostamme poltetaan kasvihuonekaasuiksi.
Ministeriöiden tehtäväjaon uusiminen parantaisi luonnon tilaa. MMM:n kala- ja riistaosasto, eläinten terveyden ja hyvinvoinnin yksikkö, vesitalous-, luonnonvara-, tutkimusyksiköt voidaan luontevasti siirtää ympäristöministeriöön.
Samassa siirrossa vahvistetaan Metsähallituksen luontopalveluja. Luontopalvelut voivat hallinnoida valtion koko maa- ja vesiomaisuutta, ei pelkästään julkisten hallintopalvelujen osuutta. Maa- ja vesiomaisuutta on 12,4 miljoonaa hehtaaria, josta metsätalouden maita on noin 5 miljoonaa, vesiä 3,4 miljoonaa ja suojelu- ja suojelutyyppisiä alueita 4 miljoonaa hehtaaria.
MMM:n taloudellisille toiminnoille, kuten maatalous- ja metsäosastoille, löytyy luonteva koti työ- ja elinkeinoministeriöstä.
Tällä hetkellä ympäristöhallinnolla menee huonosti. Kun ympäristöhallinto yskii, Suomen luonnonsuojeluliiton tehtävät lisääntyvät. Kun ympäristöhallinto on menettänyt omat aluevirastonsa TEM:n ohjaukseen, liiton piirit ovat vuoden alusta olleet ainoat luonnon- ja ympäristönsuojelun puolueettomat asiantuntijat. Valvokaa siis entistä lujemmin Suomen luonnon tilaa!
Suomi tarvitsee väkivahvan ympäristöministeriön mahtiministeriöiden, TEM:n ja VM:n, rinnalle.
Jälkiagraarinen uusliberalismi vaanii Suomen luontoa.
Ilpo Kuronen, luonnonsuojelupäällikkö
Teksti: Risto Sulkava, Suomen luonnonsuojeluliiton pj.
Lähellä olevaan helposti tottuu. Sen hienoutta ei tahdo huomata ennen kuin on liian myöhäistä; kun moto ryskää läheistä sienimetsääsi nurin, olet auttamatta myöhässä. Samalla asuntosi arvo laskee, halusit sitä myöntää tai et.
Olisi vihdoin aika huomata, että luonnontilainen metsä, suo tai hallitusti hoitamaton kukkaketo todella on ylellisyyttä, viihtyvyystekijä, joka vaikuttaa myös asuma-alueen houkuttelevuuteen ja sitä kautta taloudelliseen arvoon. Jos toisella asuntoalueella on vieressään suojeltu metsä, toisella avohakkuualue, kumpaan sinä muuttaisit? Jos kävelymatkan päässä on kurjen huudoista kaikuva lakkasuo tai ojitettu, mäntyrääseikköä puskeva entinen suo, kummassa mieluummin asut? Entä haluatko turpeenkaivualueen kesämökkijärveesi laskevan puron yläjuoksulle vai kuulostaisiko aikanaan ojitetun suon ennallistaminen paremmalta? Perustuipa päätöksesi tunteeseen tai taloudelliseen laskelmaan, päädyt luultavasti samaan valintaan.
Ympäröivän luonnon laatu on jo merkittävä asia viihtyvyydelle ja terveydellekin. Mutta laatuluontoa ei ole tarkemmin määritelty. Ehkä ei tarvitsekaan, sillä asia lienee selviö; laadukasta on monimuotoinen, hyvinvoiva luonto. Vähälajinen puupelto ei tuo laadukasta luontokokemusta. Ojitetulla suolla on vaikea edes kulkea, eikä turvekenttäaavikolle mene kukaan vahingossakaan. Veden laatu on suoraan verrannollinen mökkitontin arvoon – kukapa haluaisi itselleen kesäpaikan sinileväpuuron rannalta. Luonnontilaisessa metsässä tai suolla on aina erilaista nähtävää, monenlaisia kasveja, eläimiä, erilaisia puuvänkyröitä ja piilopaikkoja lasten leikkeihin. Toivottavasti lapset myös saisivat näistä nauttia, sillä mikään ei ole yhtä turvallinen ja kehittävä paikka lapselle kuin suomalainen metsä – toki sopivasti vanhempien valvonnassa. Lapsikin siis tunnistaa laadukkaan luontokohteen. Tunnistatko sinä oman laadukkaan lähiluontokohteesi?
Laadukkaan luontokohteen tunnistaa myös siitä, että sillä elää paljon juuri sen kaltaiseen luontoon sopeutunutta lajistoa. Kun ihmistoiminta muuttaa luontoa lähes kaikkialla, monet lajit niin metsissä, soilla kuin niityilläkin ovat vähentyneet tai jo uhanalaistuneet. Usein ihmisten, taajamien, lähipiirissä on jäljellä enemmän luontoarvoja kuin ”siellä jossakin”, kuvitelluilla laajoilla takamaa-alueilla. Erämaita on vain Lapin suurilla suojelualueilla, muualla ne on pääosin jo aikoja sitten muutettu ”tehohoidetuiksi”. Metsät on avohakattu, suot ojitettu ja niityt kasvaneet umpeen. Jäljellä on vain sirpaleita, jotka eivät kykene ylläpitämään alkuperäistä lajistoa. Monet lajit kaipaavat eriasteista luonnontilaisuutta tai ainakin erilaisia häiriöitä kuin tehohoito aiheuttaa. Osan näistä otuksista hätää voi suuresti helpottaa, jos ihmiset ylläpitävät lähellään niille sopivia elinpaikkoja.
Luonnon etu on myös oma etumme. Jos lähimetsä sopii liito-oravalle – joka kokemuksen tuomalla varmuudella todettakoon myös mitä hienoimmaksi kotipihan asukiksi – se on myös loistava sieni ja marjapaikka sekä lasten temmellyskenttä. Lapset ja liito-oravat eivät toisiaan häiritse, mutta tykkäävät samoista metsistä. Sama metsä sopii hyvin noin parille tuhannelle suomalaiselle metsälajille. Asuntoalueesi arvoa ylläpitävä ja terveyttäsi edistävä lähivirkistyspaikkasi voi auttaa myös lajistonsuojelussa. Aikamoista monikäyttöä.
Entä oletko valmis toimimaan, jotta laadukas lähimetsäsi, suosi tai niittysi säilyy ja asuma-alueesi arvo nousee? Toivottavasti mahdollisimman moni on. Vain toimimalla itse ja yhdessä muiden alueen asukkaiden kanssa, voit onnistua turvaamaan lähiluontokohteesi. Suomen luonnonsuojeluliiton lähiluontokampanja auttaa sinut alkuun. Onnea matkaan, sillä vain sinä voit tietää sen oikean kohteen ja auttaa lähiluontoasi. Apua saat Luonnonsuojeluliitosta ja paikallisesta luonnonsuojeluyhdistyksestä. Ota rohkeasti yhteyttä.
FT Risto Sulkava, Suomen luonnonsuojeluliiton pj.
