You are currently browsing Sini Eräjää’s articles.
Kirjoitus on vastine Maaseudun Tulevaisuuden artikkeliin ja pääkirjoitukseen 18.2.2011
Maaseudun Tulevaisuuden artikkeli ja pääkirjoitus suostrategiasta luovat (MT 18.2.2011) kuvan turpeesta melkoisena rikkautena. Suomessa ei kuitenkaan ole turvesheikkejä, joten kuvassa täytyy olla jotakin vialla.
Laskelmien onttous paljastuukin nopeasti. Suomen turvevarojen arvo on saatu laskemalla turvevaroiksi kaikki yli 20 hehtaarin geologiset suot. Niitä on yli viisi miljoonaa hehtaaria eli kuudennes maamme pinta-alasta. Artikkelissa toisaalla viitattu kymmenen miljoona suohehtaaria saadaan kasaan, jos otetaan huomioon ohuemmat ja tätäkin pienemmät soistumat, joista suuri osa on metsää.
Geologian tutkimuslaitoksen mukaan kolme neljäsosaa geologisista soista eivät ole teknisesti käyttökelpoisia. Tutkimuskeskus korostaa, että teknisesti käyttökelpoisten soiden laskelmassa ei oteta huomioon esimerkiksi suojelualueita, olemassa olevaa muuta maankäyttöä tai hyödyntämisen taloudellisia edellytyksiä.
Suostrategian aikana viimeistään osoittautui, ettei suurin osa edes Geologian tutkimuskeskuksen turvevara-arvion noin 13 000 teoreettisesta terawattitunnista kiinnosta turveteollisuutta. Suurin osa siitä on liian ohuina ja pieninä aloina kaukana käyttöpaikoista tai jo muussa käytössä.
Kauppa- ja teollisuusministeriön selvitys (2005) onkin arvioinut energiaturvetuotannolle sopivaa alaa olevan käytännössä noin puoli miljoonaa hehtaaria eli kymmenesosa artikkelissa esitetystä määrästä.
Viidelle miljoonalle turvehehtaarille oli artikkelin laskelmassa annettu nykyisten paksuturpeisten ja laajojen turvesoiden hintaan nähden moninkertainen hinta. Tämä on aika paksua, vaikka energian hinta maailmalla nousisikin.
Turvevarojen arvon räikeään liioitteluun on siis päästy kahta tietä. Vapon toimittaman graafin mukaan 800 miljardin euron arviossa ovat merkillisesti mukana kaikki yli 20 hehtaarin alueet, joista suurin osa ei ole turpeena minkään arvoisia. Laskelmassa kaikki turve saa 25 euron megawattituntihinnan eli 2,5-kertaa nykyisen parhaiden turvealueiden turpeen hinnan. Tällainen propaganda ei olisi mahdollista, jos Vapo olisi pörssiyhtiö.
Epärealistinen, tekninen arvio turvevaroista vastaa 1 100 miljoonaa tonnia öljyekvivalenttia, joka vastaa MT:n artikkelien mukaan kaksinkertaisesti Pohjanmeren 600 miljoonan tonnin öljyvaroja. Pohjanmeren öljymäärä perustuu vanhaan tilastoon välittömästi taloudellisesti hyödynnettävistä varoista ja lukujen vertaaminen on harhaanjohtavaa. Pohjanmeren tuotanto on tämän jälkeen ollut noin 200 miljoonaa tonnia vuodessa.
Voi tietysti myös kysyä haluaisimmeko muutenkaan kaivaa kuudesosaa Suomen maa-alueesta ylös ja polttaa taivaan tuuliin? Yhtä hyvin voisi arvioida kaikkien Suomen vesistöjen arvon, jos järvemme pullotettaisiin ja myytäisiin maailmalle. Summa olisi varmasti päätä huimaava, mutta miten tällaisen tiedon tulisi ohjata toimintaamme käytännössä? Luonnonvarojenkin käyttö on syytä pohjata realistiselle ja harkitulle tiedolle.
Sini Eräjää, vs. metsäasiantuntija, Suomen luonnonsuojeluliitto
Antti Halkka, vs. viestintäpäällikkö, Suomen luonnonsuojeluliitto
Vuonna 2008 hyväksytty Kansallinen metsäohjelma 2015 (KMO) on yllätetty housut kintuissa moneen kertaan sitten laatimisensa. Jo ohjelman valmistelun aikana metsäteollisuudessa tapahtuva rakennemuutos oli selvästi nähtävillä; Suomessa huippuunsa kehitetyn paino- ja kirjoituspaperin kysyntä ei ole 2000-luvulla Suomelle tärkeillä markkinoilla enää kasvanut tai jopa laskenut. Reilusti yli puolet suomalaisten metsäteollisuusyritysten tuotannosta tapahtuu jo Suomen ulkopuolella. Paperin, massan ja kartongin jalostusarvo on laskenut. Venäjän puutullien tulemista arvuuteltiin jo vuosia sitten.
Näitä muutoksia ennustettiin useissa alan asiantuntijoiden raporteissa. Jo Metlan Metsien käytön tulevaisuus Suomessa -hankkeen avajaisseminaarissa esimerkiksi Risto Seppälä totesi Metsien, ettei metsäteollisuuden tuotannon kasvu tai edes nykytason säilyttäminen onnistu nykytuotteilla. Metlan vanhempi tutkija Lauri Hetemäki taas arvioi ettei metsäteollisuus voi enää palata perinteisten tuotteidensa tuotannossa 2000-luvun ensimmäisten vuosien tasolle.
Mitä totesi Kansallinen metsäohjelma? Vaikka kaikki käyrät osoittiviat alaspäin, uskon, toivon ja rakkauden voimalla KMO asetti metsäteollisuuden tuotannon tavoitteet jopa aiempaa korkeammalle. Ratkaisuna tulevaisuuden haasteisiin esitettiin lähinnä keinoja tehdä nykyinen tuotanto entistä halvemmaksi.
Kun puutullit astuivat voimaan ja paperikoneita alettiin sulkea, ei KMO:stä juuri ollut apua. Ilmaantui uusia työryhmiä ja uusia strategioita vastamaan todellisen tilanteen tarpeisiin. Perustettiinkin Esko Ahon työryhmiä ja TEM:in startegiaryhmiä.
Tänä vuonna tarkastettu KMO (Metsäneuvoston esitys 14.9.2010) toteaa, että vaikka rakennemuutos oli näköpiirissä, “ei ohjelmaa laadittaessa osattu ennakoida metsäsektorin toimintaympäristön muutoksien rajuutta”. Rakennemuutoksen myös todetaan jatkuvan edelleen.
Paperia lukiessa on kuitenkin hankala hahmottaa, mikä metsäneuvoston tai metsäalan visio tulevaisuudesta oikein on. Jos tulevaisuutta ei voi enää rakentaan paino- ja kirjoituspaperille, mille se rakennetaan? Vaikka tarkistetun ohjelman johdantoteksti kertoo viime vuosien kehityksestä rehellisin sanoin ja metsien monipuolista käyttöä korostetaan, konkreettisissa tavoitteissa ja toimenpiteissä puhuvat kuitenkin samat äänet kuin aiemminkin.
Onko virheistä viisastuttu?
Tarkastuksen yhteydessä oli jälleen käytössä lukuisia uusia arvioita metsäteollisuuden kehityssuunnasta ja varta vasten laadittuja arvioita metsäalan murroksen vaikutuksista KMO:n toteuttamiseen.
Metsäteollisuuden ja -talouden kilpailykyvyn tavoitteita KMO:ssa pohtinut työryhmä totesi, ettei puuntuotannon maksimoiminen enää sovellu metsäohjelman päätavoitteeksi, eikä puuntuontomäärät enää keskeisesti ohjaa teollisuuden investointipäätöksiä. Resursseja tulisi työryhmän mukaan nykyistä enemmän kohdistaa sellaisten toimenpiteiden edistämiseen, jotka parantavat metsäsektorin kilpailukykyä ja tukevat sen uusiutumista.
Hakkuumäärien kasvattaminen on kuitenkin edelleen KMO:n keskeisimpiä tavoitteita. Onkin vaikea nähdä miten hakkuumäärien reipas kasvattaminen ja esimerkiksi Metlan arvio siitä, että puun ja hakkeen käytön tarve nykytuotteisiin vähenee seuraavan viiden vuoden aikana 7 – 18 miljoonaa kuutiota verrattuna vuoden 2006 tasoon, sopivat yhteen.
Metlan arviot ovat toki saaneet runsaasti metsätalouden ja -teollisuuden toimijoiden kritiikkiä osakseen. Toisaalta harvoja kilpailevia arviotakaan on tehty. Erilaiset metsäalaa sivuavat tulevaisuudenskenaariot pohjautuvat mielummin tavoitteisiin kuin todellisuuteen. Metlan arviossakin todetaan, että “Suomen puuvarojen kysynnästä tehdään hämmästyttävän harvoin systemaattisia ja riippumattomia selvityksiä ja arvioita. Kuitenkin yksi metsäpolitiikan keskeisiä piirteitä on ollut määrällisten puunkäyttötavoitteiden asettaminen.”
Tutkitaan ja kehitetään
KMO:ssa toki puhutaan myös uusista tuotteista ja uudenlaisesta metsätaloudesta. Uusi suunta jää kuitenkin jälleen arvailujen varaan. Toimenpiteissä puhutaan “tutkimus- ja kehitystoiminnan resurssien lisäämisestä” ja “yhteistyön tiivistämisestä” sekä “metsätalouden suosituksien uudistamisesta”.
Voidaan tietysti todeta, että uusien tuotteiden tai markkinoiden kehityksen haistelminen ei edes ole valtiovallan tehtävä, vaan tulisi jättää alan yrityksien huoleksi. Kun kyse on kuitenkin niin voimakkaasti yhteiskunnallisesti tuetusta alasta kuin Suomen metsätaloudesta ollaan kaukana villistä ja vapaasta markkinataloudesta. Jos todella halutaan jättää metsäteollisuuden kehitys puhtaasti markkinoiden määrättäväksi, tulisi nykyisiä metsätalouden tukia ja nykyteollisuuden tuotantokustannuksia alentavia toimia tarkastella paljon kriittisemmin.
KMO:n arvioinneissa on myös valiteltu sen heikkoa ohjaavuutta ja toimijoiden heikkoa sitoutumista. Nykyisillä linjauksilla nämä ongelmat tuskin ketään yllättävät. Lopputulos ei näytä niinkään tulevaisuuteen katsovaltä startegiselta ohjelmalta vaan ennemmkin vanhoista eduista nauttiven eturyhmien temmellyskentältä, jossa saavutetuista eduista pidetään kiihkeästi kiinni. Uusi tarkistettu KMO ei tule ohjelman asemaa muuttamaan.
Suomen luonnonsuojeluliiton lausunto tarkastetusta Kansallisesta metsäohjelmasta 2015 täällä.
Sini Eräjää, Luonnonsuojeluliiton metsäasiantuntija
Teksti: Sini Eräjää
Tarpoessamme jo kolmatta tuntia aavalla nevalla, oli vaikea uskoa, että olemme yhä Pirkanmaalla. Tiesin, että Pirkanmaan soista lähes 80 % on jo ojitettu ja vaivaiset 4 % on säilynyt luonnontilaisena. Virtain Pahkanevalla, jonne luontojärjestöjen yhteinen Elämän suo -retki suuntautui, pääsee kuitenkin vielä hetkeksi erämaisiin tunnelmiin.
Pahkanevaa ihastelemaan oli lähtenyt reilut 40 retkeilijää. Ihmettelimme rahkasammalia, löysimme kihokkeja, herkuttelimme metsäsaarekkeiden puolukoilla ja näimme kalasääsken pesän. Kengät ja sukat lentelivät kun yksi toisensa jälkeen innostui tunnustelemaan vetisiä kuljuja paljain jaloin.
Pahkanevaa kannattikin lähteä katsomaan nyt, sillä sen tulevaisuus on vaakalaudalla. Vapo on hakenut suolle lupaa turpeenkaivuun, niin kuin monelle muullekin Pirkanmaalla vielä luonnontilaisena säilyneelle suolle.
Pirkanmaalla laaditaan parhaillaan vaihemaakuntakaavaa, jonka on tarkoitus ohjata turpeenkaivua alueella. Ohjausvaikutus on kuitenkin nykyisellä luonnoksella yhtä kuin nolla. Kaavaluonnokseen on merkattu turpeenkaivuuseen soveltuvat alueet, mutta kaava ei kuitenkaan rajoita toimintaa vain näille alueille. Arvokkaita, säästettäviä soita ei ole erikseen merkattu. Lopputuloksena on, että turpeenkaivuuta voi kaavankin jälkeen edelleen harjoittaa missä vain.
Pirkanmaan suoluonnon tilaa ja arvosoita on ansiokkaasti selvitetty Metsähallituksen raportissa, mutta tietoa ei haluta siirtää maakuntakaavaan kartalle. Tällaisen nollakaavan voisi yhtä hyvin jättää tekemättä ja käyttää maakuntaliiton resurssit johonkin vaikuttavampaan. Vastaavia tilanteita löytyy muistakin maakunnista. Jotta kaavoilla olisi vaikutusta, täytyisi niihin selvästi merkata kaikkien suoalueiden käyttötarkoitus; turpeenkaivuuseen osoitetut, kansalaisten muuhun käyttöön jäävät “arkisuot” ja suojelua tarvitsevat erityisen arvokkaat suot.
Elämän suo -viikonloppua viettämään oltiin tultu ympäri Suomea. Niin Pohjois-Pohjanmaalta kuin Etelä-Karjalastakin kerrottiin toisaalta haikeita kuulumisia menetetyistä soista, mutta toisaalta myös toiveikkaita tarinoita turvehankkeiden torppaamisesta.
Luonnonsuojeluliiton piirien ja yhdistysten tekemät valitukset ja lausunnot turpeenottohankkeista ovat myös kantaneet hedelmää. Puutteellisesti valmisteltuja ympäristölupahakemuksia tai vesistöjen selvää pilaantumista aiheuttavia hankkeita on saatu keskeytettyä. Tai ainakin viivytettyä.
Eri puolilta Suomea kerrottiin myös siitä, kuinka paikallisten ihmisten mitta alkaa täyttyä turpeenkaivun seurauksien takia. Monet ovat huomanneet turpeenkaivuun vesistöpäästöt kalastusvesillään tai mökkirannallaan. Ympäristölupaprosessista ja turveyrittäjien vesiensuojelutoimista huolimatta vesistöjen pilaantumista tapahtuu jatkuvasti.
Turpeen kaivuun haitat ulottuvat laajalle, vesistöpäästöistä ilmaston lämpenemiseen. Jotta haitoista päästään eroon tarvitaan myös laajasti väkeä kertomaan omat syynsä turpeen kaivuun lopettamiseksi. Elämän suo -viikonlopusta piristyneenä hiipi taas usko, että yhteisvoimin voimme vielä onnistua.
Teksti: Sini Eräjää
Kansainväliset ilmastoneuvottelut ovat mediassa jääneet solmuun suurten linjojen selvittelyyn. Samaan aikaan näennäisesti teknisemmissä kysymyksissä kuitenkin pusketaan eteenpäin. Suomelle tällaisista kysymyksistä tärkein on varmastikin nieluista (eli metsistä) saatavien hyvitysten laskentasäännöt.
Maan käytöstä, maan käytön muutoksista ja metsätaloudesta koituvien päästöjen ja nielujen laskenta on erityisessä asemassa Kioton pöytäkirjassa. Ihmistoiminnan kautta syntyviä maankäytön ja metsätalouden aiheuttamia päästöjä tai nieluvaikutusta ei verrata mihinkään aiempaan tasoon, josta tulisi pyrkiä parantamaan.
Maankäytön ja metsätalouden merkittävin nielu/päästölähde on useimmilla teollisuusmailla metsien hoito ja käyttö (forest management). Suomessa tämä tarkoittaa talousmetsiemme kasvua ja hakkuita. Useimmissa teollisuusmaissa metsien käyttö muodostaa merkittävän hiilinielun, jota maat ovat innokkaita hyödyntämään. Mitä suuremmaksi hiilinielu lasketaan, sitä vähemmän päästöjä täytyy vähentää muilla sektoreille.
Suomen virallinen mantra ilmastoneuvotteluissa on, että “luonnontieteellisestä nielusta ei saa laskennallisesti tehdä päästöä”. Sinänsä oikealta kuulostava järkeily kuitenkin peittää sen, että nielunkin koko voi muuttua. Jos nielu pitkällä aikavälillä pienenee, näkyy se lisääntyneenä hiilidioksidina ilmakehässä ihan siinä missä kasvaneet päästötkin. Nielun pienenemisestä, siis käytännössä päästöjen kasvusta, ei kuitenkaan saisi Suomen mukaan sakottaa niin kauan kuin nielu pysyy nieluna.
Metsätalouden hiilitaseen laskentamenetelmä on ollut meneillään olevien Bonnin ilmastoneuvottelujen ensimmäisen viikon tiukimpia keskustelun aiheita. Neuvottelujen alkaessa puheenjohtajan ehdotus oli, että säännöt yritettäisiin saada tältä osin jo Bonnissa sovittua.
Käsittelyssä olevat ehdotukset laskentasäännöiksi sallisivat kuitenkin teollisuusmaiden antaa nielujensa pienentyä – ja siis kokonaispäästöjen kasvaa – ilman minkäänlaisia sanktioita. Ehdotuksena on, että teollisuusmaiden hiilitasetta metsien käytöstä verrataan heidän itsensä määrittelemään tulevaisuudenskenaarioon nielujen kehittymisestä.
Voitte arvata, että tällaisella lähestymistavalla kaikki maat pitävät huolen siitä, että nielut tuovat jatkossakin helppoja päästövähennyksiä. Esimerkiksi Suomi on ehdottanut omaksi vertailutasokseen 13,7 Mt CO2e, kun Suomen nielu 2001-2005 oli keskimäärin 31,5 Mt CO2e. Eli vaikka Suomen nielu pienisi 15 Mt CO2e 2000-luvun alkuun verrattuna, vertailulukuun suhteutettuna Suomi silti saisi “ennustettua” suuremmasta nielustaan hyvitystä.
Kansainvälinen Climate Action Network on laskenut, että tällainen laskentatapa sallisi peräti 400 Mt CO2e päästöt vuodessa ilman seuraumuksia, mikäli nielujen hyödyntämistä ei muuten rajoiteta. Määrä vastaan noin 5 prosenttia teollisuusmaiden päästöistä vuonna 1990.
Kehitysmaiden G77-ryhmä on viikonlopun aikana Bonnissa ehdottanut, että ainakin selvitykset perusteista, joilla vertailutasot lasketaan pitäisi saada läpinäkyvään tarkasteluun ja niiden pitäisi perustua yhteisesti sovitulle laskentatavalle. Tämä nyt lienee vähintä mitä tulee edellyttää.
Perusongelmaa esitys ei kuitenkaan ratkaise; myös metsätaloudessa täytyy osallistua kokonaispäästöjen pienentämiseen. Nyt ilmastopolitiikka ei juuri tarjoa kannustimia nielujen kasvattamiseksi. Miksei hiilinieluillaan ylpeilevä Suomi ole tällaisia kannustimia rakentamassa?
Sini Eräjää, metsäasiantuntija
Lisärahoitusta luonnonsuojelulle ei ole koskaan helppo saada kasaan. Ei varsinkaan näinä aikoina, kun valtionvarainministeri puhisee päivittäin kasvavista veloista. Ei vaikka luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen tavoitevuodet karkaavat koko ajan käsistä.
Paljon olisi kuitenkin tehtävissä nykyisiä rahavirtoja ohjaamallakin. Lukuisat tuet ja verot Suomessa ohjaavat toimintaa parhaillaankin luonnolle haitalliseen suuntaan. Puhutaan perversseistä tuista. Suomen suurin perverssio on turpeen energiakäytön tukeminen, vaikka turpeen energiakäytön haitat ovat tunnetut ja moninaiset.
Suomessa kaikista fossiilista polttoainesta maksetaan valmisteveroa, siltä osin kuin niistä tuoteaan lämpöä. Sähkövero pitää huolta lopuista. Vuonna 2011 valmisteveroa korotetaan kaikille polttoaineille, mikä tarkoittaa esimerkiksi kivihiilen kohdalla noin 17 miljoonan euron verokertymää käytettyä terawattituntia kohden. Turvetta ei edelleenkään veroteta senttiäkään.
Turpeen valmistevero poistettiin 2005. Veron vuosikertymä oli tällöin n. 15 miljoonaa euroa. Jo tällöin turvetta ei verotettu niin paljon kuin se olisi hiilisisältönsä perusteella ansainnut. Perusteluna valmisteveron poistolle oli turpeen kilpailukyvyn heikkeneminen fossiilisiin ja puuhun nähden, jos päästökauppa nostaa hiilen hinnan riittävän korkealle. Erityisesti metsäteollisuus pelkää, että puun kysynnän kasvaminen energiamarkkinoilla nostaisi puuraaka-aineen hintaa.
Veron poiston tuoma etu vain kasvaa kun verotusta muiden polttoaineden kohdalla on kiristetty. Turvetta käytetään vuosittain lämmöntuotantoon noin 10 TWh. Jos turvetta verotettaisiin edes puolet kivihiilen vuonna 2011 voimaan astuvan veron määrästä, kertyisi veroa vuosittain yli 80 milj. euroa.
Tällainen verottamatta jättäminen on melkoinen tuki turpeelle ja vielä suurempi menetys valtiontaloudelle.
Puhumattakaan muista miljoonista, joita valuu pieniä puroja pitkin turpeentuotannon laariin. Lisäksi turpeentuotanto saa reilut 3 milj. euroa vuosittain varastointitukena, Vapon omistama Suo oy kerää maataloustukia toiset 3 miljoonaa ja onpa turpeella vielä syöttötariffikin.
Samaan aikaan Suomen mittavin käynnissä oleva monimuotoisuuden säilyttämiseen tähtäävä ohjelma, METSO, kärsii riittämättömästä rahoituksesta. Suojelualueiden hankinnat ovat näillä näkymin jäämässä puolitiehen, tai oikemmin kolmasosatiehen. Tarvittava vuosittainen rahoitus tavoitteiden saavuttamiseksi olisi arviolta 70 milj. euroa.
Ehkei pyyntö olekkaan kovin kohtuuton?
Sini Eräjää, metsäasiantuntija
Luonnonsuojeluliitto järjesti Suomen Sosiaalifoorumissa Haitalliset tuet ja ekologinen verouudistus -seminaarin
Siitä, että METSO-ohjelman rahoitusta pitää lisätä! Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden tilan parantaminen nähdään nyt niin tärkeänä ja METSO-ohjelman keinot sen verran onnistuneina, että olemme kerrankin jostakin yhtä mieltä.
Samaa mieltä olivat myös suurin osa valtakunnallisen METSO-seminaarin osallistujista tänään Vantaalla. METSO-ohjelmasta löytyy paljon hyvää ja kaunista; ilmapiiri on hyvä, asenteet suojelua kohtaan paranevat, kohteiden luonnontieteelliset valintaperusteet toimivat, maanomistajat ovat kiinnostuneita, kohteita on runsaasti tarjolla ja toimijat ovat motivoituneita.
Rahoituksen riittämättömyys nousi kuitenkin esiin kerta toisensa jälkeen.
Huolestuttavaa olikin, että ministeriöiden väki seminaarissa ei tuntunut näkevän rahan puutetta keskeisenä ongelmana. Ministeri Lehtomäen puhe antoi ymmärtää, että METSO on nyt kaikin puolin oikealla uralla. Jokaisesta olemassa olevasta eurosta on syytä olla kiitollinen tässä reaalitodellisuudessa ja lisää on turha haikailla. Katseita alettiin siirtää jo tulevaisuuteen, vuoden 2016 jälkeiseen aikaan.
Todellisuudessa suojelualueiden määrälle asetetusta tavoitteesta saavutetaan vain kolmannes, jos rahoitus jää tämän vuoden tasolle. Sitä voi tuskin kutsua onnistumiseksi. En edes lähde arvailemaan, mitä tämä tarkoittaisi METSOn päätavoitteen, Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden vähenemisen pysäyttämisen kannalta.
METSOn hyvään tunnelmaan ei ole syytä tuudittautua. Paljon puhutun ohjelman uskottavuus alkaa rapistua, jos tavoitteissa jäädään murto-osaan. Monien vuosien valmistelutyö jää kunnolla hyödyntämättä, jos tulokset eivät näy metsäluontomme tilassa. Innostuneet maanomistajat saattavat hyvinkin turhautua, jos viranomaiset joutuvat myymään ei-ooota.
Tällaiseen meillä ei ole varaa.
Sini Eräjää
ps. MTK:n, Metsäteollisuuden ja Luonnonsuojeluliiton yhteinen tiedote
Jotta monimuotoisuuden vähenemisen voisi kouriin tuntuvasti kokea, pitäisi ensin hahmottaa, mitä monimuotoisuus oikeastaan on. Miltä se näyttää, miltä tuntuu, miltä tuoksuu?
Suomalaiset näyttävät ymmärtävän melko hyvin, että monimuotoisuus on tärkeää ja arvokasta. Kun suomalaisilta esimerkiksi kysyttiin mikä on kaikkein tärkein metsien hoidossa huomioitava näkökulma, vastaus oli monimuotoisuus. Toisaalta EU:n kansalaisista suomalaiset ovat vähiten huolissaan monimuotoisuuden vähenemisestä. Onko suomalaisille sittenkään vielä valjennut mitä monimuotoisuus on?
Ilkkahanskimainen vastaus voisi olla, että luonnon monimuotoisuus on erilaisten elinympäristöjen, ekosysteemien, lajien, populaatioiden ja geneettisen perimän moninaisuutta ja rikkautta. Käsitteellä kuvataan elämän koko kirjoa.
Kun Ilkka Hanskilta tätä kysymystä kysyttiin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden monimuotoisuuskampanjan paneelissa 9.4. hän vielä muistutti, että monimuotoisuuden vähenemiseen ei ole yksinkertaista pureutua. Emme pysty osoittamaan, että tietty populaatio tai elinympäristö tuhoamalla monimuotoisuus vähenee niin ja niin monta yksikköä. On vaikea sanoa, miten maailma muuttuisi, jos saimaannorpat kuolisivat sukupuuttoon.
Toisaalta jokaisen lajin sukupuuttoon kuoleminen on aina lopullista, emmekä voi tietää miten vaikka saimaannorpan rooli saattaa tulevaisuudessa muuttua.
Monimuotoisuutta voisi kuvata myös elämän perustaksi. Tai oikeastaan se on elämää itseään. Ekosysteemit ja palvelut, jotka pitävät yhteiskuntaamme yllä, perustuvat jokaisen eliön omaan tehtävään. Siihen, että potentiaalia on enemmän kuin sitä parhaillaan on käytössä.
Työministeri, runoilija Anni Sinnemäki vertasi samaisessa tilaisuudessa monimuotoisuutta hyvään romaaniin. Sellaiseen, joka avaa uusia ovia ajatuksissamme, kasvattaa näkemiämme mahdollisuuksia. Monimuotoisuus laajentaa horisonttiamme. Se lisää mahdollisuuksia elämässä ja ajattelussa.
Mitä monimuotoisuus sinulle tarkoittaa?
Sini Eräjää, Suomen luonnonsuojeluliiton metsäasiantuntija
