You are currently browsing the category archive for the ‘Vesiensuojelu’ category.
Teksti: Teemu Tuovinen, pienvesikoordinaattori
Pientä Karvianjokeen laskevaa Honkaluomaa hellittiin elokuussa. Puron taimenkantaa elvytettiin yhden viikon aikana sadoilla työtunneilla, kivitonneilla ja sorakuutioilla. Käytännön työn tekivät Winnovan opiskelijat eli paremmin tunnettuna Kullaan metsäkoulun Luonto- ja ympäristöalan peruslinjan oppilaat. Toistakymmentä opiskelijaa majoittui leirille Muurahaisen luontotuvalle 16.–19.8. ajaksi ja uurastivat päivätyönään Honkaluomaa parempaan kuntoon.
Suunnitelmista toteutukseen
Ennen niin hyvänä pidetty puro on vuosikymmenten saatossa päässyt heikkenemään siinä määrin, että Pirkanmaan ympäristökeskus laati puroon kunnostussuunnitelman vuonna 2001. Suunnitelman mukainen hanke jäi toteuttamatta, mutta sittemmin Luonnonsuojeluliiton Puroista syntyy virta -hanke on ajanmukaistanut suunnitelmaa ja toteuttaa sitä.
Tänä vuonna kunnostettiin noin 800 metriä puroa ja ensi vuonna todennäköisesti vielä jatketaan. Kunnostus sisältää monen tyyppisiä toimenpiteitä, paikkakohtaisesti suunniteltuna.
Aki Vanhatalo pesemässä ”betonoituneen” puron pohjaa kuohkeaksi, jotta kutusoraikko saadaan jälleen toimivaksi.
Täsmäkunnostusta luonnon ehdoin
Tasaisesti koko ajan virtaava puro mahdollistaa mm. pienten virtaamaa muuttavien kynnysten rakentamisen lähestulkoon kaikkialle. Laajoja suvantoalueita ei ole, joten vesi on matalaa. Virta-alueilla vettä on monin paikoin vain 10 senttiä metrin levyisessä purossa.
Kivisemmillä virtapaikoilla rakennetaan pieniä pohjakynnyksiä lisäämän vähävetisen kauden vesimäärää. Osuuksilla, joissa ei ole kiviä, käytetään puunrunkoja suisteiden tekemiseen. Niiden avulla voi ohjata virtaamaa tai auttaa luontoa nopeuttamaan puron palautumista lähemmäksi luonnontilaa.
Aikanaan purossa on ollut hyviä kutupohjia, mutta ne ovat kivettyneitä kiintoaineksen takia. Pohjan pesu ja möyhiminen tuo esiin uutta kuohkeaa kutusoraikkoa ja mahdollistaa taimenen paremman lisääntymisen ikiaikaisilla kutupaikoilla.
Pieni, 1-vuotias taimen Honkaluomasta. Tämän kokoisten taimenten löytyminen on merkki siitä, että luonnon lisääntymistä on tapahtunut ja kutu onnistunut. Poikasista vain noin 10 % selviytyy aikuisikään.
Taimen yhä tallella
Purosta saatiin koekalastuksen yhteydessä selviä havaintoja siitä, että taimen lisääntyy purossa. Pieniä poikasia nähtiin paikoin, mutta isompia taimenia ei havaittu. Veden vähyys ja syvänteiden puute johtavat siihen, että taimen lähinnä vain käy lisääntymässä syksyllä purossa. Puro onkin taimenpoikasten lastentarha, ja erittäin merkittävä sellainen.
Monin paikoin muuttunut puro kärsii hienosta hiekasta, joka on tukkinut soraikot ja kivien kolot. Veden laatu on kuitenkin erittäin hyvää. Pääosa kesäajan vedestä tuleekin Murhikankaan alueelta, lähdeperäisestä harjusta. Ilman näitä sivuhaarojen lähdepuroja Karvianjoki olisikin todennäköisesti menetetty taimenen osalta täydellisesti.
Kunnostusten laaja vaikutusalue
Karvianjoen pääuoman tilaa ei voida pitää erityisen hyvänä. Jokirapukanta menetettiin vuosi sitten, eikä taimenkantakaan ole kovin hyvä. Joki kärsii ravinteista ja erityisesti kiintoaineksesta. Valuma-alueella on valtavasti turve- ja hiekkamaan metsä- ja peltoalueita. Rasitteena ovat myös alueen tuhannet turvetuotantohehtaarit, jotka kuormittavat vesistöä.
Pääuomassa lisääntyvät lähinnä ns. vähempiarvoiset kalalajit. Taimen tuntuu olevan lähes yksinomaan sivuhaarojen tuotannon varassa, josta isommat poikaset laskevat kasvamaan pääuomaan. Suuri osa poikasista päätyy kuitenkin luonnon kiertokulussa petokalojen ruuaksi. Tämähän on hyvin luonnollista, mutta kun luonnon tuotantopotentiaali taimenen osalta on voimakkaasti laskenut, saalistuksen vaikutukset ovat suhteessa merkittävämpiä. Pienessä purossa olisikin turvaisampaa elää kuin isossa joessa, jossa vaanii vaaroja!
Puroista syntyy virta -hanke nostaa esiin keinoja ja tapoja toimia pienvesien hyväksi. Hanke ottaa myös kantaa pienvesien tilaa heikentäviin toimiin rakentavalla ja ratkaisuja etsivällä tavalla.
Hankkeessa kunnostetaan useita pienvesikohteita. Kunnostustoimet keskittyvät lähinnä Pohjois-Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan raja-alueille.
Hankkeessa tehdään mittavia kunnostusprojekteja Karvianjoen ja Isojoki-Lapväärtinjoen alueiden pienvesillä, sekä ollaan mukana alkuperäisten kalakalakantojen suojelutyössä ja apuna kannan säilymisen eteen tehtävissä toimissa.
Teksti: Teemu Tuovinen, pienvesikoordinaattori
Perhonjoen alaosalla virtaa pieni mielenkiintoinen puro Kaustisten suunnalta Kainon kohdalla jokeen. (ks. kartta)
Purossa ei ole lainkaan nousuesteitä, vaikka Perhonjokea on rakennettu voimakkaasti. Viitavesibäckenin nimellä kulkeva puro laskee voimala-alueen alapuolella Perhonjokeen, ja siten kalojen kulkuyhteys on säilynyt vapaana voimalaitosrakentamisesta huolimatta. Puron vedenlaatu on ajoittain ehkä hieman kyseenalainen, ja monin paikoin vesi on voimakkaan rautapitoista. Pienestä purosta on silti saatu vuosikymmenten aikana harvakseltaan taimenhavaintoja.
Puro on voimakkaasti muuttunut. Sitä on perattu ja valuma-aluetta on ojitettu voimallisesti vuosikymmenten saatossa. Rakenteellisesti puro on hieno ja maisematkin ovat varsin kauniit. Onpahan alueella asuttu kivikauden ajoista lähtien.
Kotikylän puro takaisin taimenille
Voimakkaasti muuttuneesta purosta on tarkoitus tehdä jälleen taimenten elinaluetta, kertoo Viitavedeltä kotoisin oleva biologianopiskelija Mats Wilnner. Kiinnostus kotikylän puroon syttyi taannoin, ja monien suunnitelmien ja yhteydenottojen jälkeen kunnostusporukka alkoi olla koossa.
Viitavesibäckenin kunnostushanke huokuu vanhaa kylähenkeä – työssä on mukana pääosin kyläläisiä ja alueen maanomistajia. Yhteishenki on hyvä ja kiinnostus puron kunnostamiseen kova.
Vanha ränni on poissa
Viitavesibäcken on aikanaan perattu uuteen paikkaan ja puron pohjasta on tehty tuolloin monin paikoin todella kivikkoinen.
Isännät uurastivat purolla pari päivää – navettatöiden välissä. Osa oli mukana koneilla, osa lapioiden kanssa. Kunnostustalkoissa koko koski järjesteltiin uudelleen, kutusoraikko otettiin pohjalta esille ja koskeen lisättiin soraikkoa.
Ennen suora ja kivinen koski virtaa nyt mutkaisena ja monimuotoisena purona. Purossa on monia pieniä kivikynnyksiä, suojakivikoita, syvännepoteroita ja paljon kutusoraikkoja, eikä vanhasta ”rännistä” ole merkkiäkään jäljellä. Purossa oleva koski oli paikalla poikkeuksellisen voimakas, joten nyt siellä on kalaväyläkin kalojen kulkua helpottamassa. Kunnostustoimenpiteet toivottavasti auttavat taimenta viihtymään koskessa myös kutuaikana.
Purokunnostuksen lisäksi ajatuksena on saada lisättyä kyläläisten virkistysmahdollisuuksia luontopolun keinoin. Puron varteen on tarkoitus tehdä vielä kota tai laavu sekä kävelypolku, jolta voi pistäytyä ihastelemassa puroa.
Yhteistyössä on voimaa
Mats Willner ja isännät kunnostivat talkooviikonlopun 14.–15.8. aikana reilut 100 metriä puron koskialuetta. Yhteistyö on valttia myös Luonnonsuojeluliiton Puroista syntyy virta -hankkeessa. Matsin projekti saa neuvontaa ja käytännön työapua Luonnonsuojeluliitolta mennen tullen.
Mats Willnerin kunnostuskohde on myös saanut pienoisen avustuksen Perhonjokirahastolta. Seuraavaa kunnostuskohdetta mietitään jo, tuumaa Mats.
Puroista syntyy virta -hanke nostaa esiin keinoja ja tapoja toimia pienvesien hyväksi. Hanke ottaa myös kantaa pienvesien tilaa heikentäviin toimiin rakentavalla ja ratkaisuja etsivällä tavalla.
Hankkeessa kunnostetaan useita pienvesikohteita. Kunnostustoimet keskittyvät lähinnä Pohjois-Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan raja-alueille.
Hankkeessa tehdään mittavia kunnostusprojekteja Karvianjoen ja Isojoki-Lapväärtinjoen alueiden pienvesillä, sekä ollaan mukana alkuperäisten kalakalakantojen suojelutyössä ja apuna kannan säilymisen eteen tehtävissä toimissa.
Jokiravun menestyminen nykymaailmassa on vaakalaudalla. Tämä vuosituhansia muuttumattomana ollut alkukantainen laji ei tahdo kestää ihmistoimintojen vaikutuksia. Erityisen hankalaksi jokirapujen olon tekee täplärapujen istutus samoille vesialueille. Jo entisestään vaikeat elinolot ja uuden kilpailevan vahvemman lajin tuominen alueelle ovat monasti kuolinisku jokiravulle. Kun kaiken lisäksi täplärapu on paremmin rutonkestävä, ei jokiravulle jää selviytymismahdollisuuksia.
Elinympäristöjen tuhoutuminen ja vedenlaadun heikkeneminen ovat jokiravun suurimmat uhat. Erityisesti jokialueet ovat muuttuneet hurjasti vuosikymmenten aikana perkausten ja voimataloushankkeiden myötä. Rapu on kovien pohjien laji ja kärsii liettymisestä erittäin paljon. Kiintoaines tukkii piilopaikat ja tekee ravinnonsaannista vaikeaa. Rapu ei juurikaan vaella, joten elinpaikka on läpi elämän pienellä alueella.
Massatuhojen rapurutto
Massatuhoja aiheuttava rapurutto on tuttu vieras koko maassa. Läntisessä Suomessa se on edennyt voimakkaasti vuosien aikana. Puroista syntyy virta -hankealueellakin rutto on vieraillut ensin vuonna 2006 Kyrönjoen latvoilla, ja 2007 ja 2008 Karvianjoen yläosalla. Kestää taas ainakin pari vuosikymmentä, ennen kuin rapukanta palautuu ennalleen.
Rapuruton laukeamiseen on useita syitä. Yhtenä yleisenä syynä pidetään likaisia rapupyydyksiä, mutta se on vain osa totuutta.
Rapuruttoa on vesistössä aina. Yleensä se puhkeaa epidemiaksi silloin, kun rapukanta vahvistuu voimakkaasti ja kanta on tiheä. Tällöin tauti pääsee leviämään nopeasti ja tuho huomataan hyvin, kun ravustus on aktiivista. Samalla myös pyydykset altistuvat taudille ja rutto leviää varmasti huolimattomalla käytöllä edelleen muualle.
Rapurutto on sienitauti, jota ravustajien lisäksi levittävät myös kalamiehet varusteidensa mukana. Pieniä matkoja tauti leviää myös kalojen ja eläinten mukana. Myös kalaistutusten voidaan katsoa olevan riski, sillä tankkiauton mukana tulee vierasta vettä toiseen vesistöön.
Myös elinympäristötekijät altistavat rapuruttoon. Rapujen elinympäristö ei ole enää juuri missään optimaalinen, vaan se on muuttunut ratkaisevasti vuosikymmenten aikana. Vedenlaadun muutokset ja vaihtelu, piilopaikkojen puute ja vieraslajit aiheuttavat ravuille stressiä, jonka seurauksena erilaiset raputaudit voivat laueta herkemmin.
Pyydä rapuja, torju rapuruttoa!
Rapuruton torjumiseksi on keinoja. Jokaisen tulisi aina huolehtia, että vesistöstä toiseen ei viedä varusteita tai veneitä niin, etteivät ne ole vähintään kuivaneet huolellisesti välillä. Esimerkiksi jopa kanootti tai kumisaappaat voivat levittää rapuruttoa. Varsinaiset kalastus- ja ravustusvälineet on syytä desinfioida aika ajoin vaikka saunottamalla.
Yksi merkittävä rapuruton estämistoimenpide on aktiivinen ravustaminen. Mikäli rapuja on runsaasti, niitä pitäisi pyytää mahdollisimman paljon. Rapukanta ei hyvästä joesta tai järvestä pyytämällä lopu. Kannan ylitiheäksi pääseminen on aina riski rapuruton leviämiselle. Oikein järjestettynä ravustus on turvallista rapukannoille suurillakin pyydysmäärillä. Kalastuskuntien ja ravustajien tulisi huolehtia siitä, että pyynnissä käytetään vain samalla paikalla käytettäviä pyydyksiä ja vieraille tulijoille olisi mahdollisuus vuokrata tarvittavat pyydykset. Näin estetään tautiriskiä. Myös tehostettu valvonta estää salaravustusta, joka on erityisesti jokialueiden ongelma.
Sano ei täpläravulle
Täplärapuistutusten hyväksyminen jokirapujen elinalueille ei ole ratkaisu. Jokirapu kuuluu Suomen luontoon, eikä sitä pidä syrjäyttää vierasperäisellä lajilla. Taloudellisestikin jokirapu on paljon täplärapua arvokkaampi pyyntilaji, lajin luontoarvosta puhumattakaan.
Täplärapuvyöhyke kuitenkin siirtyy koko ajan pohjoisemmaksi, koska ihmiset siirtoistuttavat rapuja omin päin. Rapuistutus on aina luvanvaraista ja se vaatii aina vesialueen omistajan ja ELY-keskuksen kalatalousryhmän luvan. Rapuja saa siirtää ilman lupaa vain saman vesistönosan sisällä. Valitettavan usein luvattomia istutuksia tehdään kielloista tietoisesti, jopa kalastuskuntien väen hiljaisella hyväksynnällä. Rapuistutusten valvonta on hankalaa ja asenteet paikoin täpläravun puolella.
Olemmeko siis menettämässä eteläisen Suomen luonnosta jokiravun lopullisesti?
Ajatusta pohti Suomen luonnonsuojeluliiton pienvesikoordinaattori Teemu Tuovinen ja heittää kaikille rapuasioista kiinnostuneille haasteen turvata jokirapukanta tulevienkin sukupolvien iloksi.
Teksti: Aaro Tiainen
Saimaa on oivallinen esimerkki siitä, missä tiivistyy luonnon hienous niin sen kauneudessa kuin sen ylläpitämän elämän monimuotoisuudessakin. Ajattelemme myös lähes poikkeuksetta, usein aikaan ja paikkaan sidotusti, mitä hyvää Saimaa meille on tuonut. Harvoin kuitenkaan ajattelemme asiaa tuota pidemmälle, ja kuvamme Saimaasta muodostuukin yleensä vain siihen heittämämme valon varjoista. Tällöin myös Saimaan arvoa määritellään pitkälti omien, paikoin hetkellisten, intressiemme pohjalta. Koska emme ole eläimiä, nämä intressitkään eivät aina ole sopusoinnussa luonnon kanssa. Ihminen kykenee siis turmelemaan luontoa. Tätä kutsutaan myös vastuuksi ja moraaliseksi valmiudeksi. Emme voi enää perustella luonnon monimuotoisuuden häviämistä vain luonnonvalinnalla, koska tapahtumaketjuun on tullut mukaan luonnollisia halujaan tietoisesti säätelevä ihminen. Miten meidän sitten pitäisi toimia oikeita arvoja seuraten?
Tavallisesti jonkin asian arvo määritellään sillä, miten se tuottaa meille jotain hyvää. Itseisarvona tässä on kuitenkin vain itse mielihyvä. Tavoiteltavan kohteen arvo muodostuu näin ollen kohteen tavoittelemisen perusteella, jolloin sillä on vain välinearvo. Tästä huolimatta kohteellakin, esimerkiksi Saimaalla, voi olla silti itseisarvo. Se syntyy velvollisuudestamme asettaa kohde päämääräksi. Kohteen itseisarvo muodostuu yksinkertaisesti kunnioituksestamme, ei pelkästään kohdetta kohtaan, vaan myös kunnioituksesta itse yleispätevää päämäärän lakia kohtaan sen itsensä takia ajattomalla tasolla. Tämän puolestaan pitäisi olla ehtona ainakin asian eettisessä mielessä jokaista tavoitetta, kuten luonnonsuojelua kohtaan ja siihen liittyvää toimintaa punnittaessa, samoin kun sovelletaan filosofi Immanuel Kantin velvollisuuseettistä teoriaa. Yksinkertaisemmin sanottuna pelkästään teon periaatteellisen oikeellisuuden pitäisi siis universaalein perustein yksistään riittää motivoimaan oikeaa valintaa tehdessä.
Miksi meidän tulisi sitten asettaa Saimaa ja muukin luonto päämääräksi? Me emme ole vastuussa siitä, että olemme olemassa, mutta luonto on. Tämä riittää ainakin minusta perusteluksi. Me olemme ikään kuin yksi luonnon päämääristä, jonka velvollisuutena on osoittaa tuo päämäärä vastavuoroisesti. Viime kädessä meillä ei ole edes vaihtoehtoakaan elää vastoin luonnon ehtoja ja sen lakeja. Näin ollen kehitys ja muu toiminta pitäisi suunnata luontoa päämääränä käyttäen. Esimerkiksi ajankohtaisessa matkailuun liittyvässä keskustelussa myös näkökulma Saimaasta itsestään tulisi juuri tällä tavalla ottaa huomioon.
Meidän on toimittava oikein siinä määrin kuin voimme itse asiaan tietoisesti vaikuttaa. Tästä seuraa, että vain pelkät hyväntahtoiset ajatukset eivät riitä. Niistä voi olla myös jopa haittaa silloin, kun niistä tulee keino torjua olotilaltaan pahoja ajatuksia, joiden tiedollista sisältöä ei voida valita. Tällöin ne eivät ole meidän vastuullamme ja kuuluvat siten moraalin ulkopuolelle. Moraalin mukaan on kuitenkin hankala toimia, jos kaventaa tietoisuuttaan näkemästä asioiden eri puolet. Joten moraalisen hyväntahtoisuuden lisäksi meillä tulee olla tietoa asioista, jotta voimme tehdä oikeita muutoksia pitkälläkin aikavälillä.
Saimaan ja muun luonnon voimme siis ottaa vastaan eettisesti oikein vain avoimen tietoisesti harkituilla teoilla. Jokainen yksilö voi teoillaan paikallistasolla vaikuttaa asiaan. Jos luulee, ettei yksilö voi vaikuttaa, niin miten silloin muutosta voidaan odottaa yksilöistä koostuvalta yhteisöltäkään. Henkilökohtaisella omantunnon teolla voi sitä paitsi ainakin varmistaa ansaitsevansa olemassaolonsa.
Aaro Tiainen, 17 v. lukiolainen Lappeenrannan Lyseon lukiosta
Teksti: Teemu Tuovinen, pienvesikoordinaattori
Eränkäyntiperinne lienee niitä ainoita jäänteitä ihmisen historiassa, joka on jatkunut vuosituhansia periaatteessa muuttumattomana. Metsästys on laji sinänsä, joka kaipaisi oman tarkastelunsa, mutta näin kesäisenä aikana perehdyttäkööt epätieteellisesti tutkimaan kalastuksen alkukantaisuutta ja sen merkitystä nykyihmiselle.
Historia toistaa itseään
Muinoin luolamies saattoi pyydystää kalansa katiskan esiasteella, puurisuista kyhätyllä satimella, saattoipa hän kalansa myös keihästääkin, kuten jousiampuja tai harppuunamies nykypäivänä. Joskus paljon myöhemmin alettiin tehdä ties mistä kuidunpätkistä siiman tapaista korviketta, jossa puinen, terävä väkänen ajoi koukun asemaa. Kaiketi käytettiin matoakin syöttinä. Jos kalaa ei tullut, todennäköisesti syötti kelpasi kalamiehellekin suupalaksi.
Silloin kalastus poikkesi nykyisestä vain siinä, että kalaa pyydettiin henkensä pitimeksi. Lähestulkoon kaikki pyyntimenetelmätkin ovat jo tuttuja ammoisilta ajoilta, nykyään ne ovat vain jalostettuja ja muutettu kaupalliseen muotoon, jolla kalastusvälinebisnes tahkoaa miljardeja ympäri maailman.
Pallit pataan
Vaikka nykyisin kalamies tai -nainen vannoo, ettei saaliilla ole merkitystä, on täysin tyhjä reissu kuitenkin eräänlainen pienoinen pettymys, osoitus luonnon yliotteesta eränkävijää kohtaan. Huomattavaa kuitenkin on se, että kalaa nimen omaan pyydetään ja saadaan, sitä ei oteta tai haeta. Tämä lienee jonkinlainen jäänne kalavesien kunnioitusta kohtaan, Ahti valtakunnassaan on ikiajat päättänyt kenelle saalista kulloinkin annetaan. Myös silloin, kun Ahti on höltynyt jakamaan saalista runsain mitoin, tulee ottaa vain se, mikä on tarpeeseen. Hyvin epäselväksi jäänee tässä pohdinnassa myös se, että lähteekö nykyihminen pyytämään kalaa ja hakemaan luonnon rauhaa vai vetäytyykö alkukantainen mies vain omaan luolaansa hakeutuessaan kalavesien ääreen. On se ainakin kohtalaisen hyväksyttävä tapa päästä irti arjesta ja pois hellapoliisin käskyn alta.
Suhtautuminen kalastukseen
Kuten jo aikaisemmin mainittiin, oli kalastus entisaikoina lähinnä ruoanhankintaa ja elinehto. Takavuosikymmeninä kalastuksen arvostus sitten laski lähinnä agraarikulttuurien noustessa maaseudulla suureen arvostukseen. Siitä lienee jäänteenä pilkallisiakin lausahduksia kalamiehiä kohtaan; ”Joka kesät onkii, talvella se tyhjää tonkii”, on varsin selkeä mielipide kalamiehelle. Kovan takanahan se elannon hankinta oli, jos riistalla ja kalalla mieli itsensä elättää. Eipä heitä voinut eliittikansalaisina pitää, mutta oman elämänsä herroina ja varsinaisina selviytyjinä joka tapauksessa.
Turismia ja elitismiä
Mutta nykypäivänä sitten mennäänkin selviytymään luontoon isolla rahalla ja pärjäämään alkukantaisissa oloissa oikein tv-kameroiden kera, kisaillaan siitä, että kenen geeneissä alkukantaiset ominaisuudet ovat parhaiten säilyneet. Ja samoin eliittiluokan herrat lentävät helikopterein jatkamaan tätä pyytömiesten perinnettä asumattomien taipaleiden taakse. Paljon ei ihminen ole vuosituhansien aikana muuttunut sisäisesti, keinovalikoimaa ja apuvälineitä on vain kehitetty entistä enempi.
Ravinnonhankinnasta on tullut monipuolinen harrastus, jonka budjetissa ei ole mitään takarajaa. Ainahan kalastus on ollut jonkinlainen elinkeino, mutta nykyisin kalastaja elättääkin palveluntarjoajia, ollessaan itse varsinainen pyyntikohde. Osat ovat vaihtuneet melko selkeästi perinteisestä kalanmyynnistä elämysten myyntiin. Näin lehmän lypsäjästä onkin tullut lypsettävä.
Saaliin kato
Kalansaannin varmuus ei liene välineteollisuuden massiivisesta kasvusta ja pyyntimenetelmien tehostumisesta huolimatta juurikaan kasvanut, pikemminkin päinvastoin. Kalavesien huono tila ja istutuskalojen varassa olevan keinotodellisuuden ylläpito ruokkivat vain mielikuvaa siitä, että kaikki olisi hyvin. Kyllä jäisi nykyihmiseltä saalis saamatta, jos välineinä olisi puinen koukku, hiuksista punottu siima ja pihlajainen vapa kaarnanpalan toimiessa korkkina.
Syynä saattaa tietenkin olla lähes yksinomaan se, että muinoin kalaa oli saatavana runsain määrin, vesien ollessa täydellisessä luonnontilassa. Kyllähän monien kalamiesten kuulee puhuvan, että vielä 50 vuotta sitten kaikki oli aivan toisin, kalaa riitti laintikoukuilla pyydettäväksi mielin määrin. Ojitusvimman ja maankuivatuksen nähtiin tuhoavan kyllä kalasto, mutta silloin se ei merkinnyt mitään. Jäljelle jäivät vain vanhojen ukkojen haikeat mielet ja sukupolvelta toiselle jatkuva eränkäyntiperinne olosuhteista huolimatta.
Toiveikkuutta ilmassa
Silti jokaisena kesänä, lähes joka toinen kansalainen kalastaa, onkii, laittaa katiskan järveen tai käy heittämässä uistinta. Jokaisella on tavoitteensa ja unelmansa. Yksi haluaa viimeistään tänä vuonna päästä kymppikerhoon hauella tai jopa lohella. Toiselle kesän täyttymys on halsteriin laitettavat onkiahvenet omalta laiturilta pyydettynä.
Vaikka meistä lähes jokainen on yhteiskunnan talutusnuorassa, elinkeinoelämän pallo jalassa jarruttaen sidottuna työnsä ääreen, alkukantaisen erämiehen mieli ja geenit ohjaavat meitä täysin toisella tavoin. Kunpa kesäloma ei tänä vuonna loppuisikaan ja voisi loputtomiin kalastella jokivarsilla, herätä kuusenperseestä tiltaltin lauluun ja elää kuin oikea erämies, tätähän me jokainen kalamies haluamme.
Teemu Tuovinen, pienvesikoordinaattori
Puroista syntyy virta -hanke nostaa esiin keinoja ja tapoja toimia pienvesien hyväksi. Hanke ottaa myös kantaa pienvesien tilaa heikentäviin toimiin rakentavalla ja ratkaisuja etsivällä tavalla.
Hankkeessa kunnostetaan useita pienvesikohteita. Kunnostustoimet keskittyvät lähinnä Pohjois-Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan raja-alueille.
Hankkeessa tehdään mittavia kunnostusprojekteja Karvianjoen ja Isojoki-Lapväärtinjoen alueiden pienvesillä, sekä ollaan mukana alkuperäisten kalakalakantojen suojelutyössä ja apuna kannan säilymisen eteen tehtävissä toimissa.
Teksti: Teemu Tuovinen, pienvesikoordinaattori
Keijo Seppälä kiinnittää koskikaran pesälaatikkoa joen ylle kaartuvan kuusen runkoon
Isojoki-Lapväärtinjoen ja Karvianjoen alueella on ainakin talviaikana hyvät mahdollisuudet nähdä koskikaroja purojen sulapaikoilla. Laji kuitenkin pesii maassamme erittäin harvoin, sillä täällä ne vain talvehtivat ja muuttavat kevään tullen pohjoiseen pesimään, lähinnä Norjaan ja Venäjälle.
Koskikaroja koetetaan nyt saada pesimään talvehtimispaikoille, SLL:n Puroista syntyy virta -hankkeessa. Pääasiassa hanke keskittyy purojen ja pienvesien kalastoon liittyviin asioihin, kuten kalojen elinympäristökunnostuksiin. Purojen lähiluontoa huomioidaan kuitenkin aina tarpeen mukaan ja koskikara on yksi erittäin sovelias laji, joka tarvitsee tukitoimia pesintämahdollisuuksien lisäämiseksi. Koska pesintä täällä on täysin mahdollista eikä muuttomatkoille ole mitään pakottavaa syytä, lajin elinedellytykset paranevat kun raskasta ja vaarallista muuttomatkaa ei ole pakko tehdä.
Pesäpaikoista puutetta
Yhtenä puutteena pesinnän suhteen on yksinkertaisesti pesäpaikkojen puute. Ongelmaa koetetaan korjata rakentamalla useita pesälaatikoita, jotka sijoitetaan veden ääreen kuten siltojen rakenteisiin. Pesälaatikoiden käytöstä on maassamme kokemuksia ja pesinnän saaminen ”pönttöjen” avulla on mahdollista. Hyvän pesäpaikan edellytyksenä on lisäksi hyvälaatuinen ja matala virtaava vesi, joka takaa hyönteisravintoa riittävästi.
Pesälaatikoita tullaan laittamaan muutamia helposti tarkkailtaviin paikkoihin, kuten pienten siltojen alle. Mahdollinen pesintä voi tulla vasta ensi keväänä, koska karat ovat jo lähteneet muuttomatkalle pohjoiseen. Kohteita tullaan seuraamaan vuosittain lintuharrastajien toimesta ja mahdollisista pesinnöistä raportoidaan.
Ensimmäiset pöntöt jo paikallaan
Hankkeen pääalueen, Karvianjoen ja sen latvahaarojen koskialueille on aloitettu laittamaan pesälaatikoita koskikaroille. Kevättalven kartoituskäyntien perusteella on valittu paikkoja joihin pesäaihioita laitettiin ja työ jatkuu vielä tulevana keväänä. Kesän alkuun mennessä sopivia pönttöpaikkoja pitäisi olla laitettuna 15-20 kpl hankkeen toiminta-alueelle. Lisää pönttöjä nikkaroidaan lähiaikoina ja riennetään jälleen maastoon laitamaan niitä paikalleen. Kohteet ovat pääasiassa helposti tavoitettavia paikkoja kuten siltojen aluset tai rannalta veteen kaartuvia isohkoja puita. Tärkeää on, että pesä on veden päällä siten, että poikaset pääsevät tarvittaessa hyppäämään suoraan veteen.
Teemu Tuovinen, pienvesikoordinaattori
Teksti: Teemu Tuovinen, Luonnonsuojeluliiton pienvesikoordinaattori
Tulevan kesän aikana Luonnonsuojeluliiton Puroista syntyy virta -hankeessa tutkitaan mm. Karvianjoen lähteiden hyönteislajistoa. Valituilla tutkimuskohteilla aloitetaan toukokuun alussa koko kesän jatkuva seuranta, jonka avulla saadaan hyvä kuva lähteiden hyönteislajistosta ja sammaleista.
Tutkimusalueet ovat laajoja lähteiköitä ja tutkittavaa aineistoa tulee runsaasti, joka määritetään sitten talven aikana. Lähteiden lajituntemus on vielä maassamme melko vähäistä, eikä pienvesien, kuten lähteiden eliöyhteisöistä tiedetä läheskään tarpeeksi.
Lähteet ovat erityisen tärkeitä elinympäristöjä useille eliöille, kuten sammalille ja selkärangattomille eläimille. Lähteiden hyönteisyhteisöjen koostumuksen ja monimuotoisuuden kannalta kohdekohteinen pienelinympäristöjen määrä ja laatu on ratkaisevaa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että sammaleiset tihkupinnat, karike ja sorapohja ylläpitävät erilaisia lajeja. Tihkupintojen ja muiden märkien, mutta ei kokonaan upoksissa olevien, alustojen merkitys on erityisen suuri mm. perhossääskille ja vaaksiaisille, joita yhdellä lähteiköllä voi elää useita kymmeniä lajeja. Näissä sääskiryhmissä lähdelajiston monimuotoisuus on suurimmillaan eteläisessä Suomessa.
Tihkupinnat ovat herkkiä menettämään ominaispiirteitään, mikäli pohjavedenpinnan tasossa tapahtuu muutoksia; vedenottaminen voi olla suonenisku tihkupintojen herkälle lajistolle. Lähdelajiston hahmottamisessa on tärkeää kokonaisvaltaisuus ja pitkien aikajänteiden ymmärtäminen. Eräiden lähdelajien populaatiot ovat sinnitelleet samalla kohteella tuhansia vuosia. Näiden populaatioiden selviytymisen kannalta ensiarvoisen tärkeää on ollut pohjaveden riittävyys poikkeuksellisen kuivinakin aikoina. Nämä lajit esiintyvät maamme parhailla pohjavesialueilla, jotka ovat muodostuneet jäätikkövirtojen lajiuttamasta maa-aineksesta.
On oletettavaa, että moreenimaiden lähteiltä monet harvinaisimmat lajit ovat hävinneet. Lähdelajiston poikkeuksellisten erityispiirteiden pitäisi painaa paljon vaakakupissa, kun pohditaan pohjavesihankkeiden ympäristövaikutuksia. Kestävä pohjaveden käyttäminen ei saa uhata lähteiden pienelinympäristöjen laatua eikä niistä riippuvien lajien häkellyttävää kirjoa.
